En minä tänäänkään saa mitään vastausta viesteihini,
tai niiden sisältö ei ole kummoinenkaan,
kaikkea että on kiire ja ei oo ajatellu ja haista paska marttyrointinesi.
Tulee vain semmoinen olo ettei ole kai mitään väliä.
Päivisin olen niin vihainen ja iltaisin itken niin kauan että veri alkaa vuotaa nenästä.
Olen kahden vaiheilla mitä teen, koulussa on niin vaikea olla ihmisten ilmoilla.
Ostan viimeisillä pullonpalautussenteillä sipsipussin, vedän sen naamaan eteisessä ja oksennan ulos, en minä osaa enää muita ahdistuksenlievitysmuotoja, ei minulla ole enää hoitokontaktiaan, ja perjantain päättölääkäriin on niin pitkä aika.
Kahden viikon päästä olen Hollannissa, sen jälkeen voin suunnitella uudelleen, lopetanko vaan yksinkertaisesti vai jaksaako jatkaa; jos on jatkuvasti niin paha olla, ettei osaa enää edes sanoa voivansa paskaksi, onko siinä muka järkeä? Ei minun ole ollut kohta vuoteen hyvä olla taas.
Onko siinäkään järkeä että pettää itsensä miljoonannen kerran, kun on luvannut ettei anna kenenkään enää satuttaa, mutta ei sitä voi rakastaa tai luottaa jos ei päästä ketään lähelle.
Jokainen on vastuussa vain itsestään.
