Turning him down

[MATURE CONTENT WARNING: ÄLÄ LUE JOS ET HALUA IKUISIA TRAUMOJA SEKSIELÄMÄNI KRIISISTÄ]


Olen varmaan miljoonaan otteeseen paapattanut siitä, etten ole kamalan aktiivinen seksuaalisesti - koska ei kiinnosta. Aloitteita teen hyvin harvoin, useimmiten kun ei tarvitse. Tänään koin, että todellakin tarvitsi, viikko oli mennyt ilman että Leijona osoittaa suuntaani minkään sortin kiinnostusta. Sitä se sitten oli: kahden peiton alla hiljaista rymistelyä, anteeksipyyntöjä (ootas vaihdan asentoa/oota... nyt vois onnistua paremmin) ja suljettuja silmiä.
SULJETTUJA SILMIÄ. SILMÄT UMMESSA. PEITON ALLA; POISSA PÄIVÄNVALOSTA; PIILOSSA.
Lets just get over with this.
Käänsin vain letkuposkeni piiloon ja tyydyin osaani. En edes ole tarpeeksi hyvä saadakseni mieheni tyytyväiseksi.


Nyt tekee vain mieli syödä ja syödä ja syödä. Pah, jukurtilla ei kamalasti paha mieli taltu. Värjäsin ärtyneenä epätasaista vaaleaa hiustupsua pukkaavan tukkani tummaksi ja kyllästyin itkemiseen. En vaan enää jaksa, ihmekös tuo ettei enää kiinnosta kun käyttäydyn kuin teinityttö läskiangsteineni ja itkunpurkauksineni. Jatkuvasti. Muuta en osaakaan. Olen Leijonan toinen tytär jota sille ei koskaan suotu. Ikäni puolesta voisin hyvinkin olla. Pakko ryhdistyä, jos haluan vielä joskus katsoa itseäni peilistä ensin hajottamatta sitä pirstaleiksi ja sitten itse hajoamatta omaan surkeuteeni.
Olen mitätön.
Kukaan ei enää jaksa tätä.
Linkoan purkkilihapullien kannen vasempaan keskisormeeni, huudan turhautuneisuuttani, huuhdon vuotavaa räpylääni hanan alla ja teippaan sen ympärille talouspaperipalasen. Nyt jo saatana riittää itsensä runnomminen, oli se sitten tahallaan tai vahingossa, olen jo tuhlannut tarpeeksi Suomen kansan hyvää hyvyttään luovuttamaa verta, vienyt tarpeeksi monta sairaalapetiä toisilta, käyttänyt valtion rahoja saadakseni ajatukseni pysymään normien sisäpuolella. Ei enää, voin oikeasti olla parempi ihminen.
Nyt on enää kaksi vaihtoehtoa: parantua tai kuolla.
Tällä hetkellä kumpikin käy, haluanhan jättää kaiken taakseni.
Mutta heittäisinkö hukkaan kaiken saamani sen takia, että elämä on paskaa?
Haluan vielä tasavertaisen parisuhteen, vaimon, jonka kanssa voin makailla puhtaissa lakanoissa auringonpaisteessa, siemailla teetä terassilla, leipoa pullaa ja kietoa käteni sen lanteille painaessani pääni sen olkakuoppaan meidän katsellessa nurmikolla peuhaavia kiljuvia mukuloita.
Tämän hetkinen tilanteeni on liian kaukana siitä.

Ruma, ilkeä ja sottainen

Kusin asiani. En saanut pidettyä ruokaa sisälläni sitten viime päivitykseni, matka onnelaan päättyi letkuihin ja itkuisiin iltoihin. Herään aamulla puoli seitsemältä Leijonan kellonsoittoon, tupakoin armottomasti ja valitsen päälleni vaatteet, joissa näytän mahdollisimman suurelta. Matkustetaan bussilla sairaalalle, ilmoittaudun sisään osastolle. Vaihdan sairaala-asun päälleni, makaan peittojen alla hytisemässä sarjakuviani selaillen, tippa ranteessa, odotan että kaksi hoitajaa vie minut syrjemmälle ruokittavaksi. En osaa edes itse enää syödä.
Mummot vaihtavat myötätuntoisia irvistyksiä keskenään viereisistä pedeistä, tuo on tuollainen. Käyn thoraksröntgenissä, magneetissa, CT:ssä ja ultraäänessä, siinähän se päivä sujuu. Mieluummin olisin töissä.
Katselen tupakkatauollani alas parvekkeelta, kuudennesta kerroksesta, mietin miltä tuntuisi hypätä. Heittäytyä kaiteen yli. Varmasti paremmalta kuin nyt kurkkukipuisena ja huonovointisena.
Leijona hakee päästessään, aamubussin tapaan liian moni erehtyy tuijottamaan poskeeni kiinni teipattua letkua inhoten. Puristaa. Vedän huppua syvemmälle päähän, enkä katso edes kuskia silmiin tökätessäni kuukausilippuni kortinlukijaan.
Lauantaina menen osastolle yöksi.
Letkuissa olen kahdeksan kiloa.
En saa vaatteita asettumaan päälleni kotona, koska olen niin turvoksissa. Näen unta että paskon housuuni, niin ahdistava tilanne on. En enää tahdo nukkua päiväunia, olin sitten kuinka väsyksissä tahansa. Nauretaan unelleni Leijonan kanssa aurinkoisella parvekkeella, poltan vihreää syöpäkäärylettä ja nauruni on pitkästä aikaa aitoa. Vaikka se repiikin sisälmykseni rikki.
Hesburgerin jonossa humalainen mies puristaa persettäni ohimennessään, alan taas itkeä. Kaivaudun känniläistä pahasti mulkoilevan Leijonan kainaloon ja pyydän sitä olemaan järjestämättä kohtausta. En jaksa. Se saa paska-ateriansa ja istuudutaan kauimmaiseen nurkkaan piiloon katseilta. Annan rasvankäryn tanssia nenäkarvoillani. Nuoleskelen ketsupissa pyörittämiäni sormia ja saan minipehmiksen ilman kastiketta. Vohveliosa lentää aterian kääreiden mukana roskakoriin.
Juoksen supermarketista toiseen, hypistelen tavaroita, ei vielä ole rahaa.
Kuiskaan äidille, että veljen tyttöystävä on vain kaulalaiha, sillä on massiivinen perse ja lanteet. Äiti tulistuu ja käskee minun pitää turpani tukossa, näytät ihan nälkälapselta. Olen vähän hämilläni: sillä tavalla me on aina puhuttu toisista, naljailtu ja unohdettu omat vikamme. Kun olin pienenä äidin kanssa päivät kahdestaan kotona sisarusten ollessa tarhassa ja koulussa tai vielä äitin mahassa, istuin lattialla piirtelemässä, äiti veivasi stepperiä ja kommentoi telkkarissa olevien ihmisten ulkonäköä. Vähän on pulskistunut. Viinanaama. Käyttää liikaa suolaa, turvoksissa. Onpa kauniin laiha tyttö.
Selaan laskujen eräpäiviä: mikään ei ole vielä myöhässä. Vähennän summat palkkanauhastani, käteen ei jää paljon paskaakaan: sairaalamaksuja, sähkölasku, nettilasku, puhelinlasku, yksi erä takaisinperintään mennyttä sairaspäivärahaa, koska en sitä kuulemma ansainnut, olisi pitänyt hakea vammaistukea tai jotain, olla menemättä töihin. Sana "vammainen", poikkeava, erilainen, normista eriävä, kiero, saa vereni kuplimaan raivosta. En minä tunne itseäni vammaiseksi, pystyn juoksemaan ja sitomaan omat kengännauhani, ajatukseni ovat ajantasalla. Saatan olla hidas, käyttäytyä kuin dementikko ja huijata itseäni ajatuksillani, mutta invalidi en ole. En suostu olla. En vaikka sillä pääsisin joustavalla valinnalla mihin kouluun tahansa, saisin turvatyöpaikan, enemmän rahaa, ilmaisia nappeja. Joka kerta kun käyn työkkärissä tai KELAssa, ehdotetaan kansanopiston vammaislinjaa, puristan käteni reisiini. Ei kiitos.
Äiti töni opettajaa huudoillaan aloittaessani opintoni, kun oppikeskuksesta kysyttiin miksei minua laiteta erikoisluokalle, erikoiskouluun. Olisi niille helpompaa. Itse olet vammainen.
Ajatukset hyppii asiasta toiseen, ei ole mitään kiintopistettä. Leijona tekee itselleen lounasta, minä odottelen iltaa, menen toiseen ruokintaan. Voisin tänään iltapalaksi ottaa myöskin vaniljajukurttia, se on menossa vanhaksi, tai kai on jo mennyt.
Katsotaan joku kiva elokuva, saanpahan maata miehisemmän puoleni kainalossa, haistella sen partavettä, sitä tuoksua jonka käskin sen ostaa sen lainattua kerran työkaverinsa putelista muutaman roiskeen. Haistan sen jo rappukäytävässä. En tunne omaa oloani miehiseksi, en ole kai koskaan tuntenutkaan.
En tajua edelleenkään kuinka se jaksaa ongelmieni kanssa. Aamusta iltaan pitää huolehtia. Olisin sanonut hyvästit jo kauan sitten, jos olisin sen kengissä.
Nyt en ole edes housuissa.

Suunnitelmia jääkaapin ovessa

Vatsaan koskee. Istun bussissa Leijonan vieressä ja puristan kynteni penkkiin. Yritän pysyä pystyssä. Yritän keskittyä luureista pauhaavaan musiikkiin. Jään sairaalalla pois, potkaisen päiväni käyntiin kuumalla kupillisella teetä. Pitelen vatsaani ja kumarrun sen ylle aloittaakseni työt.
Tunteja kuluu.
Sitten pitää lähteä helvetinkoirien kitaan.
Hoitaja johdattaa minut pieneen komeroon, jossa vaaka nököttää iloisena keskellä lattiaa. Se kääntää selkänsä kun riisun farkut ja hupparin yltäni, viikkaan ne tuolille, en halua näyttää huolimattomalta. Se saattaisi paljastaa jotakin.
Nousen kylmälle puntarille ja tuijotan ruudulle asettuvaa lukemaa. Vittu.
Hoitaja katselee numeroa surullisena, sitten se siirtää katseensa minuun ja kysyy mitä mieltä olet tästä lukemasta?
Purskahdan itkuun. Hyppään pois kiduttavasta tilanteesta ja annan naisen istuttaa minut penkkiin, se nostaa paitani harteilleni, vedän jalat syliini. Haluatko mennä osastolle? Itken ja itken, enkä saa vastattua. Niistän verisen nokkani sen ojentamaan nenäliinaan ja annan sen sanojen kaikua kuuroille korville. Puen päälleni sen mennessä käymään vastaanotossa.
Liian vähän. Vähemmän kuin odotinkaan. Olen mennyt kaksi kiloa alaspäin vajaassa kahdessa viikossa. Vaikka olen syönyt. Olenko valehdellut taas itselleni? Muka-syönyt: ottanut ruokaa, sotkenut sitä ympäri lautasta, pistänyt pari haarukallista suuhuni ja tiskannut sitten todisteet vaahdon mukana alas putkistoon? Enkö osaakaan pitää itsestäni huolta... Ehkä olen sittenkin fyysisesti sairas, eikä tämä ole omaa syytäni, pääni kieroutta. Ehkä sisälläni kasvaa kystarypäs, joka estää kaloreiden imeytymisen ympärilleni.
Hoitaja tulee kertomaan, että soitti äidilleni. Äiti oli kehoittanut sitä soittamaan Leijonalle, sen luonahan minä asuin, sille asiani enemmän kuuluivat. Hoitaja kysyy tähän suostumustani. Juuri itseni kasanneena pirstoudun pitkin lattioita. EI HELVETISSÄ ETSOITA. Yskin henkeä saamatta, en halua. Miksei äiti nyt vaan voi tulla ja hoitaa minua ulos täältä, olen ihan kunnossa. En tarvitse mitään apua. Lopetan koko painonseurannan ja keskityn muuhun. Miksei äiti ymmärrä? Eikö se välitä?
Mustia hetkiä mielessä, rauhoitun mieshoitajan sylissä pari bentsoa saatuani. Väsyttää niin paljon.
Leijona nostaa minut vasten rintaansa ja kantaa perhehuoneeseen lukkojen taakse. Se pyyhkii punaisen naamani, tuijotan vain sen ohitse, en halua sitä tänne, en halua, että se saa tietää kuinka epäonnistunut olen taas.
30,2.
Se ei ole kaunista. Se on inhottavaa.
Saan uuden ruoka- ja liikuntasuunnitelman, se on laadittu jo aiemmin, en jaksa, hyväksyn sen edes lukematta läpi, silmäilen vain näön vuoksi ja nipistän huulet kiinni tyytymättömänä. Nutreja niin paljon. Enkö voisi syödä juustoa sen sijasta?
Salmiakkipussi on levinnyt kassini pohjalle. Kalastan viimeiset napit suuhuni ja annan natriumin levitä limakalvoilleni. Bussi tärisee mukulakivetyksellä. Leijona ottaa käteni omaani ja nojaa päätäni vasten. En mene takaisin töihin. Jää miinusta. Olen sairaslomalla ainakin viikon loppuun, luultavasti hyvinkin paljon kauemmin.
Tuoksuu kesälle.
Äiti kävi hakemassa ruokaa kaupasta, se juttelee Leijonan kanssa keittiössä, haistan hiilihydraatin, tuo on kai sienikastiketta. En ajattele kassista nostettua majoneesipurkkia tai täysrasvaista floorapurkkia, MiniLättani lensi sen siliän tien roskapussiin.
Viimeinen mahdollisuus tällä erää. Olen saanut niin monta viimeistä tilaisuutta petrata, ja aina olen kaiken mennyt kusemaan.
On aika kaivautua esiin peittojen alta ja istuutua ruokapöytään. On niin paha olo. Ei näin pitänyt käydä, minun piti onnistua.

Yritän olla kiltti poika

Yöunet oli lyhyet ja huonot, vaikka kuinka väsytti. Ja väsyttää edelleen. Nenä vuotaa ja tupakkaa tekee koko ajan mieli. Yritän olla jatkuvasti sortumatta mielitekoihin: syön sen sijaan.
Aamupala oli valtaisi, myös toinen aamupala. Ja nyt lounas. Vaikkei ollutkaan nälkä, mutta kello on kaksi, aika siis syödä.
Leijona on töissä viiteen. Harmittaa ja olo on hatara. Suurin mietteeni tänään on ollut "Minkä takia aamuvuorot on aamuvuoroja eikä päivävuoroja? Iltavuorot on iltavuoroja, koska silloin päivä loppuu illalla, ja yövuorot yövuoroja..." En edes itse pysy ajatuksieni perässä, vaikka ne kuinka hitaasti tahansa kulkeekin.
Äsken olin viemässä tyhjää askia roskikseen: avasin parvekkeen oven. Sitten ajattelin että ihan vitun sama, tuuletan sitten samalla, käynpä avaamassa keittiönkin ikkunan niin tulee läpiveto. Laitoin sen sijaan olkkarin valon päälle. Ja tupakka-aski odottelee vieläkin pois heittämistä.
Pupu on tulossa äitinsä kanssa käymään jossakin vaiheessa. Yritän siistiä ulkomuotoani, mutta kaikki vaatteet on sovitettu, tukka pesty kahteen kertaan ja föönattu ja kammattu, mutta mikään ei tunnu asettuvan. Ruma päivä.
En pysty katsomaan valokuvia itsestäni, näytän alienilta. En pysty katsomaan vartaloani peilistä, se on ruma. Luut törröttää, arvet ja tuoreet haavat punoittaa ympäriinsä. Mustelmia siellä mistä joku on erehtynyt tarttumaan kiinni, vatsassa, jonka päällä olen maannut lattialla dataillessani aamun läpeensä. Silmänaluset mustat kuin hiilenpalat, turvoksissa. Posket lommollaan ja suu vääntyneenä irvistykseen. Parempi juosta peilien ohitse ja unohtaa olevansa olemassa.
Naapurinlapset pomppii sängyllä kiljuen. Odotan jousien pongahtavan patjasta läpi ja repivän niiden kintut verille. Olenko huono ihminen? Olen vain niin ärtyisä.
Hyppään vaa'alla ja kiedon mittanauhaa ympärilleni. Liian vähän. Liikaa. En tiedä. En osaa sanoa vieläkään kumpaan suuntaan olen menossa. Ensiviikolla on punnitus, tulen taas paiskotuksi pitkin lattioita. Suunnitelman mukaan tässä vaiheessa piti painaa jo lähemmäs neljäkymmentä, olen vain mennyt aloituspainosta alaspäin.
Anorektikkotyttö lähetti viestin ja kysyi olisiko tänään hyvä päivä nähdä. En tiedä, mitä vastata. En haluaisi lähteä kotoa mihinkään.

Voe paska

Olen ollut kolme vuorokautta hereillä.
Yöllä istuin olohuoneen sohvalla viltteihin kääriytyneenä, oli niin kylmä. Nenänpää jäässä. Jatkuvaa niistämistä ja yskänpoikasta. Silmiä kirveltää. Lasit auttaa ehkä vähän, en tiedä, ainakin saan katseeni joten kuten kohdistettua edes ruutuun.
Huomio siirtyy työntekemistä vähänväliä muuhun epäoleelliseen puuhaan. Palelen lisää. Vedän villatakin hihoja pidemmälle, sormet takkuilee näppäimistöllä.
Yritän kyllä keskittyä. Mutta pää on jähmeä.
Juon kahvitunnilla aamun toisen kupillisen teetä, työhuoneessa puoli litraa kylmää vettä. Tölkin energiajuomaa, jaksan keskittää ajatukseni taas hetkeksi työhön.
Suljen päästäni ulos kaiken, mikä ei normien mukaan sinne kuulu. Harhat. Tiedän tällä kerralla, että nämä eivät ole totta, eivät ole, eivät ole, eivät ole. Yritä ajatella. AJATTELE. Pidä pää omissa käsissä. Se on vain tahtojen taisto.
74 tuntia ilman unta, sitä ennen kaksi tuntia unta.
Yritän puskea tämän päivän läpi, päästä kotiin asti, ehkä selviän.
Jos en, hoipertelen ensiapuun. Huumattavaksi. Seurattavaksi. Tökittäväksi. Arvioitavaksi. Toisten huoleksi. Näyttämään veriset käsivarteni, kananlihaihoni. Sätittäväksi. Huolestuttamaan Leijonaa. En anna äitin soittaa sille ennen neljää, nukkukoon, jos osasto tulee kyseeseen, niin kuin uhkailtu on. Tiputus, vaikka olen syönyt. Nenämahaletku. Happiviikset, en jaksa edes hengittää. Sydän ei lyö tarpeeksi usein, noustessa taas liian tiheään. Psykiatrin konsultaatio. Se varmasti kysyy M1:stä. En suostu. En myönnä haluavani kuolla, nyt juuri en nimittäin tahdo, haluan vain nukkua. Unohtaa. Unohtaa sairaudet. Pääni. Sairaskertomuskansioni, joka leviää paperimereksi lattialle otteeni herpaantuessa, en jaksa edes kantaa sitä.
Syön purkkaa, salmiakkia.
Ulkona on pilvistä ja kylmän näköistä.
En tajua kelloa. Vilkaisen sitä vähänväliä, se on yksitoista, luulin, että jo yksi. Mutta yksitoista. En ole vielä käynytkään syömässä. Ei sitten ihme että vatsa tuntuu ontolta. Rummutan sitä katsellessani kuolleita silmiäni vessan peilistä. Yritän varvistaa nähdäkseni pömpöttävän ärtyneen pötsini, mutta se ei onnistu: peili on liian korkealla,
minä liian lyhyt.
12-vuotias pikkuveljeni on minua päätä pidempi.
Itkin sitä tiistaina.
Oliko tiistai eilistä...
Tuntuu jo torstailta, mutta ei.
Ei vielä.
Leijonalla on vielä yksi yövuoro.
Yksikö vain? Kyllä minä saatana selviän tästä, en halua viettää pääsiäistäni letkuissa. Tahdon hengittää vapaasti ruuantuoksua ja hymyillä jaloissa pyöriville pikkusisaruksille ja Pupulle, meikata mummin kurttuisen naaman, se ei enää reumaisilla käsillään pysty itse, mutta juhlanaikaan on oltava parhaimmillaan. Kukoistaa. Minunkin täytyy. Vaikken olekaan paastonnut, varsin päinvastoin.

Ei ole pojasta miksikään

Kun mikään ei huvita.
Kun paikat jo kiiltelevät puhtaina.
Kun tavarat on siivottu omille paikoilleen.
Kun salaatti on tehty.
Kun iltapalahedelmät on pilkottu lautaselle kauniiksi värikkääksi auringoksi.
Kun ruoka ei mene alas.
Kun pelkkä ajatteleminen sattuu.
Kun ei väsytä, vaikka tuntuu siltä, että pitäisi väsyttää.
Kun on itkenyt hetkeksi tarpeekseen.
Kun silmiä koskee niin ettei niitä voi painaa edes kiinni.
Kun aurinkokaan ei paista.
Riitelin eilen Leijonan kanssa Homokorvasta, molemmilla päät täynnä, silti vihloi kun riuhdottiin vaatteet päältä ja painettiin lakanoihin niin ettei henkeä saanut. Niin että purskahdin itkuun ja anelin anteeksipyyntöä vielä senkin jälkeen kun Leijona oli saanut tarpeekseen ja lähtenyt tuulettumaan ulos. Makasin sykkyrässä peiton alla ja odotin, että se tulisi takaisin, että voisin pyytää vielä kerran anteeksi, että voitaisiin nukkua yhdessä yön yli ja keskustella asiasta kuin aikuiset.
Aamulla se taas paukkasi toisen perheensä luo viettämään aikaa, minä jäin hyvästelemään poikani ja isäni, en voinut lähteä mukaan viemään niitä kentälle, en pysty enää siihen. Aloitin suursiivouksen: imuroin jättivillakoirat sängyn alta, että voisin viettää seuraavan yön puhtaammissa oloissa. Viikkasin vaatteet kaappiin, pesin vessanpöntön ja kuurasin reunan alta viimeisetkin merkit bulimiastani. Pesin lattiat ja siivosin jääkaapin. Jätin tiskit tiskaamatta tarkoituksella, jos vaikka yöllä kaipaan viihdykettä.
Istuin ilman ajatusta parvekkeella höyryävä teekuppi käsissäni ja huomasin jo nostaneeni jalkani reunuksen yli hypätäkseni, mutta tajusin, ettei toisesta kerroksesta menonossa ehtisi kuin satuttaa jalkansa.
Leijona tuli kotiin äitini pidettyä sille saarnan siitä, kuinka tyhmä ihminen olen, kuinka en tee pahaa tahallani. Se piteli minua sylissään ja kuivasi turvonneet silmäni kuiviksi, niisti nenäni ja tuhahti pyytäessäni anteeksi jälleen kerran. Minä se tässä olen ainoa, jolla on anteeksipyyettävää.
Olisin voinu tehdä jotaan toisin.
Ei se sun vikas ole jos joku suhun rakastuu.
Se rasvasi kiristelevän ihoni, menin iskän kanssa kauppaan ostamaan muroja. Leijona jäi nukkumaan. Se menee yöksi töihin.
Haenko sulle illaksi karkkia?
Ostin jo Läkeroleja.
Yhden askin vaan?
Ne ei olleet niin hyviä kun muistin. Ens kerralla otan taas tervaleijonaa.
Pelkään olla yksin.

Saunanpehmeä.

Eilen söin pussillisen sipsejä. Ja leipää. Muroja. Oksensin ne taidokkaasti pois kenenkään huomaamatta. Silmät eivät punoittaneet, eivät ne yleensäkään, otin särkylääkettä ennakoivasti yöllä iskevää kurkkukipua ajatellen, se laski myös vauhdilla turvotuksen kaulalla. Juoksin kusella.
Istuin saunassa niin kauan kunnes en enää hikoillut. Hinkkasin kosteat helmet iholtani auton ikkunaraspilla, jonka olen kokenut hyväksi keksinnöksi: pinta jää pehmeäksi, tulee kuorituksi, hiki ei tuki ihohuokosia, olo on rennompi jälkikäteen. Se lyhentää rituaalinomaista suihkunjälkeistä rasvausurakkaani, jonka kuiva iho vaatii, jos ei halua seuraavaa viikkoa kulkea kutisevana ja irvistelevänä. "Syö enemmän rasvaa! E-vitamiini ja A-vitamiinia!" Minähän syön, eilenkin 40-prosenttista margariinia 28-prosenttisen sijaan.
Jännittää, kun Leijonalla oli tänään ensimmäinen työpäivä kuukauden sairasloman jälkeen. Eihän se vielä ole oikein työkuntoinen selkänsä kanssa, mutta se on niitä ihmisiä, jotka hermostuvat, jos rutiinit viedään. Jos täytyy jumittaa kotona eikä saa edes käydä lenkillä. Se vahti, että syön aamupalan, söin leivän, viivyttelin tahallani, etten kerennyt enempään. Sanoin, että töissä jatkuu, katso nyt millaiset eväät ostin eilen! Se virnisti ja sitten olikin jo juostava bussille.
Jännittää, koska en tiedä, miten isä tulee Romyn kanssa kahdestaan toimeen. Ei se osaa Suomessa liikkua mihinkään suuntaan, pelkää eksyvänsä. Jos ne edes saisi syötyä, olen nyt syöttänyt lapselle omenaa ja makaronia, sen nälkä on kasvanut.

Puhuttiin kahvipöydässä jälkikasvusta. Istuskelin teemukiini myhäillen hiljaa nurkassa, kunnes joku läväytti kysymyksen "Entäs teillä?"
Moni taisi hätkähtää, moni, joka ei tiennyt, että tämänikäiselläkin on katras. Kohta viisi, sitten kolmevuotias ja kaksoset on kaksi. Taidettiin arvella, että lapsilla tulee olemaan huono tulevaisuus, kun on tällainen vanhempi, eikä toiset osapuoletkaan ole sieltä äidillisimmästä päästä.

Päässä humisee ja silmät on vieläkin kipeät. Heräsin kolmelta, sitten torkuin viiteen, pyörin kuuteen, en meinannut saada itseäni ylös varttia yli. Tätä se elämä on... huonosti nukutun yön jälkeen herätys, aamutoimet, juokseminen julkisen liikenteen perässä, töissä istuminen, kotiin harhailu, päivällinen, löhöäminen sängyllä väsyneenä, tupakkaa, unilääke, pienet torkut; alusta. Saisi edes siivottua.

Tänään juon Pepsi Maxia.
Haluaisin laihduttaa, saisin kontrollia elämään. Kaikki selkenisi. Vaikka en niinkään halua laihtua. Laihduttaa vain. Koska sen osaan.