Samoin silmin

Eilen olin ahkera ja tein kaiken pois rästistä
eilinen jatkuu vielä tänään.

Ei silmäystäkään unta, silmiä ei edes saa laitettua kiinni. Miksi Doxal ei väsytä joka ilta?
Toisina iltoina se kaataa sänkyyn sen siliän tien, tämmöisinä (täydenkuunpäivinä) se kombottuna Stellaan vain pistää lisää vettä myllyyn ja keskiyövaihtuu aamukuuten listoja täytellen. On joululahjalistaa, koulutehtävientekosuunnitelmaa, rahabudjettien laatimista, elämänkerran muistelua.

Kofeiinia elimistööni ei saisi laittaa pisaraakaan,
harmi että Pepsi Max on suurinta herkkuani.
Se voittaa suklaankin mennen tullen.

Vaikkei nyt ole liiemmin tehnyt mieli mitään makeaa, välillä karkkia, välillä suklaata, jäätelöä ei ole himoittu kuukausiin. Pulla ei houkuta, ei kakut tai muutkaan. Siinäpähän ovat.

Etikkakaan ei maistu niin kuin ennen, saatoin vetää sitä viikossa litroittain: suolakurkkuja, ketsuppia... suu vetää sitruunalle ja tekee mieli kaapia koko ruoka roskakoriin.

Eilen en tainnut muistaa syödä. Ei ole ollut nälkä.
Mutta olenhan minä jo kohta vuoden vain lapannut ruokaa suuhuni, vaaka kertoo läskiksi, ihan kuin sitä nyt ei muutenkin tietäisi. Hassua, että terveen ihmisen tulisi käydä kuukauden, parin välein vaa'alla, mutta syömishäiriöstä kärsinyt joutuu sen unohtamaan jopa vuosikausiksi tai ainiaaksi, jos ei halua reggressoida.

Kylmäpussia naamaturvotukseen,
minähän menen tänään kouluun syömään.

Do me a favor and shut the fcuk up

Hellurei ja heissansaa, miten ihmisen mieli voikaan olla taas kuin jonkun muun? Kymmentä vaille kahdeksan, alle minuuttia ennen kuin avain kääntyy lukossa, silmät räpsähtävät auki ja hymyilyttää kun Leijona könyää yövuorosta kotiin.

Se saa suukkoja ja haleja ja paijaan sen tukkaa kunnes se nukahtaa.
Vessassa repeää, näytän ihan hullulta keksijältä, tukka on sikinsokin ja silmät punaiset ja musta-alusiset!
Ehkä nukuin, ehkä en, pakotan itseni kuitenkin aina pysymään sängyssä muutaman tunnin.

Kirjoitan alta pois muutamat raportit, mietin miten jatkan päivää eteenpäin ja lasken uudet kuumat vedet likaisten astioiden päälle.

Nyt on juoksuolo.

On joko varaa Pepsi-Maxiin tai karkkiin, minä ehkä haluan sittenkin vuorokauden pähkäilyn jälkeen ensinmainittua. Kohta. Tai sitten kun Frasierit loppuu. Ehkä.
kyllä

Tulta on ylläpidettävä suurissa pöytäkynttilöissä, sytkäri on tehnyt katoamistempun ja tulitikut on vähissä, mistään sitä uusia ilmaiseksi tähän hätään saa.

mutta tänään silti naurattaa.
ainakin pään sisällä
onkohan se hyvä vai huono.

take me to a joyride

tiedätte sen tunteen

kun haluaisi kirjoittaa

mutta on sanaton

kun tekee mieli syödä

mutta ei tiedä mitä

kun on jano

muttei saa raahauduttua keittiöön

kun aika valuu käsistä

muttei siltikään kulje mihinkään

sen tunteen

kun on niin täynnä

muttei kertakaikkiaan voisi olla tyhjempi.

Jos voisi vaan taikoa aikaa eteen päin pari vuorokautta, niin että olisi jo maanantai, minulla olisi päivisin tekemistä kun voisin rampata taas koululla, ja Leijonan yövuorot loppuisivat eikä tarvisi viettää öitään ja iltojaan yksin.

Onpa ihminen tyhmä kun ei osaa olla yksin.

Mitenköhän sen aloittaisi.

Minulla on kova ikävä.

keskiviikko

Tämän päivän jaarittelua värittää graafisen viestinnän kurssilla tehdyt alter-egopiirrokseni Elefantti Antun päivästä.

Aamulla on maailman kamalin olo. Tuntuu siltä kuin olisi jäänyt kolmen rekan alle ja silmämunat pullautettu päästä, käräytetty pannulla öljyssä ja tungettu sitten takaisin salakavalasti paikoilleen.

Kolmen vartin torkutus. Vitun sadepäivät.

Teetä ja tupakkaa, pää kertoo että nyt pitäisi käydä pesemässä naama ja hampaat mutta kroppa hapuilee omin luvin muihin puuhiin. Noin puoli minuuttia ajatus kestää päässä ja sen jälkeen ne vaan unohtuvat.

Olen koululla jopa suht ajoissa, varttia yli kahdeksan alkaa tunnit, minun kelloni sanoo että viisitoista sekuntia vielä jäi jäljelle.

Ei huvita lähteä kahdelta tyhjään kotiin, Leijona pääsee vasta neljältä. Aivovasarakin oli aamulla jo eilistä pirteämpi ja hyppeli iloisesti ruokakupin ja varpaideni välillä eksä nyt tajuu jo antaa safkaa!! 

Maalaan vielä hetken ja juttelen opettajien kanssa uutisista, joita en kyllä ole pitkään aikaan seurannut laiskana poikana minkäänsortin mediasta, ennen kuin raahaudun kotiin liukastellen pitkin juuri vahattua porraskäytävää.

Mainokset on kivointa lukea vessanpytyllä istuessa, en osaa keskittyä kirjaimiin ja kuviin muuten kuin kunnon väkkyräasennossa.

Kotona on vain kuivia alkuviikon sämpylöitä, syön niitä kaksi ja jätän loput Leijonalle. Otan kullanmurun ja käytän sitä pihakeinussa parin tupakan ajan. Aivis vain tuhisee sylissä, aamun pirtsakkuus on poissa.

Porkkainoita ja uusia jyrsimisoksia.

Muttei nekään saa sitä parkaa innostumaan, se ei edes säntää ovelle kun isukki tulee kotiin, vaan se jää nyhjöttämään petiinsä porkkanoidensa kanssa.

Ehkä se tarvitsee vain vähän aikaa?

Ainakin meidän päiväunien verran. 

Voi minun kultaani pientä, mikä siuta vaivaa?

Aivis on vaan maannut koko päivän keittiön pöydän alla tekemättä oikein mitään. Kyllä se vessassa on näyttänyt käyneen sillä aikaa kun poissa ollaan oltu, onneksi, mutta muuten. Se syö ja juo ja kakkaa ihan normaalisti, muttei jaksa tehdä mitään.
Ei kai se vaan ole kipeänä?
Tai vanha pappa?
Vai jos sillä on ikävä, edellinen kuukausi oli niin täynnä menoa ja melskettä ja sillä riitti puuhaa juosta karkuun kiljuvaa lapsilaumaa, ja nyt ehtii rauhoittua... toivotaan että se on vain sitä.
Nostin sen äsken Leijonan mahan päälle makaamaan, siinä se nyt tuhnuttaa vasten sen kaulaa silmät ummessa ja mutustelee Leijonan kaulaketjua.

Äiskällä on kova huoli !