En minä halua edes hyvästellä, äiti soittaa että on puolen tunnin sisään parkkipaikalla. Aamupalapuuroa ja vaatteiden vaihto, yöpuvut matkalaukkuun ja sitten päästän ne rappukäytävään lehtipojan seuraksi.
Minua ei nukuta, itken ja poltan tupakkaa, haistelen vielä lämpimiä peittoja ja tyynyjä ja kasaan ne sitten huojuvaksi torniksi sohvan päätyyn.
Kello kilkattaa herätystä puoli kahdeksalta, käyn sulkemassa sen ja tärisen vieläkin pestessäni jauhonvalkean naamani. Proteiinipirtelöä, maistuu paskalle.
Ulkona on liukasta, muttei sillä tunnu olevan väliä. Varpaat on kohmeessa koululle päästessä, mutta tunteihin ei osaa keskittyä. Vedän viivoja monisteisiini ja yritän olla hieromatta silmiä, ettei piilolinssi lähde karkuun.

Piirrän lehmiä mustaan paperiin, salaatissa on yli puolet ananasta, kaikki jää syömättä, Pepsi Max täyttää vatsan ja huuhtoo palan kurkusta.
Katselmuksessa olen aktiivinen, lauon kuolemattomia lausahduksia toisten töistä ja saan nuhaisen opettajan nauramaan. Istun yksin kauempana muista ja se muistaa vilkaista suuntaani joka työn kohdalla rohkaisevasti, aukeaisiko kritiikkisana-arkkuni taas narahtaen.
Ei pitäisi jäädä minkäänlaiseksi silmätikuksi, vaikka kokeesta sainkin täydet pisteet ja plussia päälle.

Maalaan kerroksen vihreää dammarilla ohennettuna puolikuivan työn päälle, mutta tänään ei huvita tehdä enempää, vaikka alkaakin olla jo kiire töiden kanssa.

Paksu lumipeite on satanut liukkaan päälle, juoksen siitä huolimatta.
Huudan Leijonaa ovelta, nyt heti seksiä heti.
Silloin ei tarvitse ajatella eikä puhua eikä missään nimessä tuntea.

Kunnon koululainen työntää kaiken päästään ja keskittyy projekteihin, kerään lehtiartikkelejä Wordiin ja merkkailen niiden perään kommentteja elävästä elämästä, ja siitä kuinka millään ei ole väliä, kommunismi ja maailmanloppu tulee taas kuitenkin, tehtiin mitä vain, maailma kulkee sykleissä ja tietyn toistuvan kaavan mukaan.

Doxalia turpaan, suihkussa on kerrankin hyvä olla, viikon paskakerros huuhtoutuu alas viemäriin ja tuntuu yhtäkkiä kevyemmältä. Sitten taas suututtaa ja itkettää kaikki, täällä on muutamassa tunnissa räjähtänyt pommi ja kaikki on hujanhajan enkä minä halua olla.
Minä haluan mennä huomenna äitille olemaan vähäksi aikaa, sovin itselleni tekemistä, vanhojen opettajien näyttelynavajaiset kello 18, päätän raahata itseni sinne, vaikka lähempänäkin olisi tutun omat samanlaiset, en minä jaksa revetä joka suuntaan. Parempi että nyt käyn kotiseudulla niin voi viikonlopun nyhjätä omissa oloissaan. Itkeä itsensä tyhjäksi ja maata kolmen peiton alla TV:n huutaessa taustalla.

covered in ash

Viimeinen nuortenpolikäynti, viimeinkin ihan oikeasti vihoviimeinen. Tulevaisuuteen luvataan oirehallintaryhmään lähetettä, saa senkin nähdä onko toteutuakseen eli ei.
On vaan niin haikea olo. Pelottaa. Ja saahan tulevaisuutta pelätäkin. Minulle annetaan siihen viimein lupa. Että saan olla vihainen, surullinen, pettynyt, mutta en itseeni vaan maailmaan, jos niin haluan.
Nyt on koulu, nyt on sosiaalinen verkosto, ystäviä, kavereita, parisuhde, katto pään päällä.
Haluaisin niin kysyä, onko mahdollista, ettei tarvitsisi mennä kesäksi töihin,
mutta ne sanat katoavat sen terävien ja tarkkojen vaaleanharmaiden silmien noustessa lehtiöstä.

Sanon heippa vetäessäni oven viimeisen kerran kiinni,
se huikkaa että nähdään me varmaan vielä jossaan, onhan maailma sen verran pieni,
muttei se ole sama.

Minusta tuntuu siltä kuin olisin menettänyt tärkeän ystävän, ja sitähän terapeutti onkin; syvään kaivettu tukipylväs viisauksineen ja elämänohjeineen.

Jäähyväisiä on enemmänkin edessä, tosin ei niin lopullisia välttämättä.
Entinen luokkakaveri muuttaa, juodaan sen kanssa lonkerot kantiksessa ja halataan ennen kuin sen on kiirehdittävä junaan. Minä poltan yksin tupakan assan pihalla ja hipsin sen jälkeen takaisin seurueeseeni; nykyisen, entisen ja kultapokaalieni luo.

Kohta niillekin on sanottava heihei, peittelen pieneni viimeisen kerran peiton alle ja kuuntelen iltasadun. Miksi tämä on aina yhtä rankkaa? Päästää irti lapsistaan ja lähettää ne maailmalle, toiselle mantereelle omaan kotiinsa, jossa ei ole minulle tilaa edes valokuvissa.
Päivärutiinit vaihtuvat perjantaisiin tunnin mittaisiin puheluihin,
yöt katon tuijotteluun hiljaisessa huoneessa.
Yhtäkkiä en ole enää tarpeellinen.
Ei ole enää väliä menenkö ajoissa minne täytyy mennä, vai jätänkö menemättä, syönkö vai enkö syö, nukunko vai en. Poltan ikkunassa tupakkaa ja yritän olla muistamatta.

Ehkä pitäisi vaan ruveta samanlaiseksi kuin oma isäni oli minulle. Lähettää kortteja joskus, vääriä tyhmiä joululahjoja, kadota omille teilleni kun lapsi tulee kylään ja upottautua työhön ja muuhun epäolennaiseen.

Eipähän tulisi näin paska olo.

Potut tulee aina pottuina takasin

Olisikohan sitä taas valvottu koko yö maanispäissään? No joo, ei käy kieltäminen.
Yö maalattu, aamu raivottu. Tämän viikkoa rakas Saatana II on ollut niin maanperkeleen jumissa, ettei uskoisikaan. Kun jokainen näpäytys saa koneen kellottamaan, eipä ole seinään lentäminen kaukana. Niin edellistä edelliselle koneellekin kävi. Ja sitä edelliselle. Ja... no sitä edellinen lensi suoraan ikkunasta ulos.
Defender on "pikapäivittänyt" viimeisen kolme tuntia ja hammasta purren (ei siis sen takia että olisi jotenkin vaikeaa päättää mistä hankkiutuu eroon vaan siksi ettei mitään suostu tapahtumaan) on poisteltu koneelta sitä sun tätä ja puolet ohjelmista.

Netti toimii, no just ja just check.
Muuten kone toimii, no ei kyl oikeestaan mut check.

Pannahinen.

Stellapöhnässä on viillelty olkapään pattia auki, veri on kuivunut harmaanruskeiksi viiruiksi pitkin käsivarsia.
Tekisi mieli hakata päätä vain seinään.
Vittu itsensä kanssa.
Miltä tuntuu kun oikeasti ei tarvitse joka päivä pelätä iltaa ja sitä saako nukuttua?

Tai nukahdettua, nukkuminen ei kohdallani oli mikään ongelma, kerran sen makuun pääsee.
Ehkä siksi unettomuuksiani ei edes perheen kesken oteta tosissaan, kerran toisinaan nukun monta päivää putkeen nousten välillä vain juomaan ja kusemaan.

Ja on kuumettakin.
Ja nuha.

ps. tää on mun ploki saan kyl vinkua kun vituttaa.

viimeisiä päiviä

Voisi sanoa, että nyt on ollut onnekas kuukausi. Minulla on ollut ilo kaitsea ihanaa laumaani, mutta valitettavasti kaikki ilo loppuu aikanaan.
10.1. Nathaniel täyttää 5 vuotta, ja sen jälkeen pieneni katoavat elämästäni taas arvioimattoman pitkäksi aikaa.

Juu juu, pitäisi iloita siitä ajasta mitä on vielä jäljellä ja muistella hyvällä, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.

Kuinka moni tietää miltä tuntuu kun sydän revitään rinnasta uudestaan ja uudestaan ja vielä kolme kertaa yhtäaikaa? Samalla tikari selkään ja puukon kääntämistä haavassa, suolaa päälle ja sinolia ja tulitikkuja. Eikä siinäkään ole vielä tarpeeksi kärsimystä, joka kuvaisi lapsen menettämistä. Vaikkei kuolemisesta olekaan kyse, siltä se tuntuu.

"ei mennä vihasena nukkumaan..."

Mutta kun minua suututtaa, että se alkaa semmoiseksi takinkääntäjäpaskiaiseksi ihan ykskaks vaan, valheitako se on viimeisen kolme vuotta syöttänyt ja pajunköyttä päälle? Sanoo että on jo vanha ja nyt olisi vaan kiva olla, ihan kaksin, haista PASKA minä en halua olla kaksin, vaan kolmin tai enemmin.
Ei oo varaa, ei nyt ajatella
Mitä järkee. Olla ajattelematta.
No siis...

Jos et sie suostu muuttamaan mielipidettä enkä mie niin eiks tää oo kaikki yks ja turha.

Otetaan se koira vaan.

Luuleksie et mie haluun jonku vitun koiran, onkse susta sama asia kun vauva?

ihmiset on hölmöjä rakastuneina.

onneks se ei haittaa jos on naimisissa.

sit saa olla niin hölmö ko tahtoo.