Vuotavin rantein

Kuinka apokalyptistä. Ruosteenpunainen kirkas neste valuu kyynärtaipeisiin, sinne muodostuu lammikko. Se ei haise millekään, ei raudalle, ei siinä veressä ole rautaa laisinkaan; hemoglobiini kaikesta yrittämisestä ja yrittämättömyydestä huolimatta seitsemänkymmentä yhdeksän. Kun painaa vähän syvemmälle, väri tummuu ja seos paksunee. Se on tahmaista ja pahaenteistä, yhtäkkiä sitä on kaikkialla, vessapaperinpalaset imevät itsensä märiksi ja liisteröityvät vasten ihoa. Vuotamisen tyrehtyessä omana aikanaan ne kuivuvat koppuraisiksi ja irtoavat siivuina vetäen rupea mukanaan niin että kirpaisee.
Muovimattoon jää jälkiä, näyttää siltä kuin joltakulta olisi ammuttu aivot pellolle.Verimeri.Kun paleltaa, viltti on vieressä valmiina.Kun ahdistaa, purkki rauhoittavia pyörähtää esiin sängyn alta.Kun päässä alkaa jo pyöriä ihan liikaa, sytytin muistuttaa että parvekkeelle on vain lyhyt matka.Sitten napsahtaa. Jalka. Ilkeästi.

Ja on unohduksen hetki, pimeää ja muistamatonta aikaa. Jonkin aikaa. En avaa silmiä vaan kuulostelen. Aurinko on tuntunut polttaneen käsivarteen reiän. Suussa maistuu paskalta.Tärinä, se on puhelin, mustan Ramones-hupparitakin taskussa, vasten muovimattoa.Muovimatossa oli jossain jälki.Steariini tuoksuu, silmiä koskee avaaminen, kynttilä on valunut ikkunalaudalle ja siitä aina lattialle asti. Aika ihmeellinen hetki; avata silmänsä juuri sillä hetkellä kun viimeinen liekki kuolee ja jättää vahvan ohuen savupilven jälkeensä.Näyttää melkein kauniilta. Ainiin, puhelin. Se vain jaksaa soittaa, vaikka äänettömällä onkin. Minä tarvitsen aina värinät, muuten en huomaisi mitään. Päätäkin särkee. Enkä tahdo päästä ylös.

Parahin vasen käsivarteni näyttää entistä kurjemmalta, olisin nyt edes älynnyt tuhota nilkkani tai jonkun muun kätevämmän paikan kuin käden, joka on kaiken kaikkiaan kamalaa katseltavaa. Oma vikani koko juttu.Pääsen vihdoin parvekkeelle polttamaan tupakkaa, joka on vierinyt jo itsekseen kynnykselle, tai ehkä olen sen sinne heittänyt. Six-pack kaljaa on tyhjennetty, pullot kauniista rivistä on potkaistu nurin ja telineessä kuivumassa olleet sukat on vedetty kaikki alas, muutamasta näyttää puuttuvan toinen puolisko, varmasti ne piristävät nyt katukuvaa, en jaksa katsoa, porottaa liikaa ja hiki pistelee inhottavasti ihoa. Puhelin rätättää vieläkin paikallaan, en minä halua katsoa sitä. Olkoon kuka on, vaikka aavistankin mistä suunnasta sitä kaipaillaan.Otan aamupalaksi ja suun huuhteeksi pari kulausta Suomen lipulla koristellusta pullosta, pohjat, ei siitäkään muuta ole jäljelle jäänyt.

Paracetamolia ei saa ottaa alkoholin kanssa, maksa vielä räjähtää ihan kunnolla, löydän kaapin perukoilta tahmaisen Burana-kapselin, yhden vaivaisen nelisatasen, joka ei auta edes tyydyttämään kipuilevan hiiren varpaan mojotusta. Lisää tupakkaa, pakko saada inhottava vellonta etenemään vatsahappojen oksenteluun asti, se helpottaa kummasti. Puhelin surisee vieläkin, sitten ovikello soi, postilaatikkoa lonksutetaan, enkä halua mennä avaamaan. Katselen sisään työntyviä sormia ja naureskelen sen minkä pääni kanssa kehtaan, samalla tavalla ne minunkin sisään tungetaan, kovakouraisesti ja hapuilevasti.
En ole antanut avainta kenellekään. En vielä ole ehtinyt. Olen kova jättämään materiaa taakseni, joten ehkä olisi aiheellista keplotella yksi kilistin saamastani nipusta irti.

Leijona huhuilee sisään, se pyytää että avaan, kysyy olenko kotona, ja anteeksipyyntöä.
Se näyttää ovisilmästä huolestuneelta, mutta huvittavalta kyykkiessään oveni edessä selatessaan puhelimensa numeroluetteloa.
Jään kiinni huvistani sen pistäessä nakkinsa uudelleen reikään, hetken se tointuu ihmettelystään, ja tarttuu pinsettiotteella housukankaastani kiinni. Typerys ei tajua ottaa välimatkaa, voisi joskus ajatella pidemmälle.
Avaa.

Mutta en minä tahdo.

Se on rakkautta että pyyhkii kumppaninsa perseen kun tämä ei itse siihen kykene.

Lajittelen vaatteita kasoihin neljä tuntia, pakko laittaa jotakin kellarikomeroon turvaan lukkojen taakse pahvilaatikkoihin, ei tule muuten lasta eikä paskaakaan. Mistä minulle on tullut näin paljon tavaraa yhtäkkiä?
Kaksi kaappia ei riitä millään, eikä yksi liinavaatteille ja kankaille, tunkemalla saa änkeä.
Järjestän sukkani ja alusvaatteeni värin mukaan laatikoihin, ihmettelen hetken, minkä takia minulla on niin paljon vaaleanpunaista, mutta muistan sitten jokin aika sitten sattuneen vahingon punaisen sukan kanssa.

Placebon Meds pyörii seitsemättä tuntia soittimessa, aika tuntuu pysähtyneen, se on tuo ääni, tuo melankolia. Olen tylsistyttämässä itseni kuoliaaksi. Musta lintuparvi lehahtaa ikkunan ohi sopivasti sävyttämään musiikkiani.
Nektariinin siemenen suojakuori halkeaa syödessä, ikäviä kivenmurusia tipahtelee hampaiden väliin, mutta hyvää se silti on. Ehdin aina unohtaa kuinka hyvää, pitää syödä kaikkea aina varastoon niin että korvista tulee ulos satokautena, vesimeloonista ja mansikoista on nyt selvitty hetkeksi.
Olen saada sydänkohtauksen kun äiti tunkee sisään istuessani ammeenpohjalla suihkua pääni yläpuolella kannatellen, pois paskatukka. Se tuli varmuuden vuoksi laittamaan verhoni kiinni, etten taas soita sille itkupotkuraivaripuhelua.

Mutta sainkin ne jo itse tällä kertaa. Olen harjoitellut.

Päätäni särkee ja huomenna on ensimmäinen oikea koulupäivä, tänäinen meni suhteellisen hyvin, poltin viisi käärylettä koulun alueella ja tutustuin luokkalaisiini niin että kehtaan ehkä moikata, jos tulee kadulla vastaan. Tupakka on ihmeellisen sosiaalinen tapa, muuten en olisi varmasti suutani avannutkaan, vaikka nytkin joka kerta kun sen tein, tunsin läpilyönnin, sen kun ketään ei kiinnosta mitä sieltä pulppuaa ulos, pyörittelevät silmiään jo valmiiksi, vittuilevat viisitoistavuotiaat.

Nimenhuuto... opettaja luettelee ja kädet nousevat ilmaan; Adrianus, Anna, Kaisa, Elmo-
EMO?! olen niin epäuskoinen, mustatukkainen pitkä hontelo poika kääntyy edessäni puoleeni vihaisena, tytöt nauravat, hihittelevät. Ja minua punastuttaa, että päästin sen ulos suustani, oli tarkoitus vain tuhahtaa ajatuksissani.
EL-MO.
Se juu... ehelmo... änkytän minkä kerkeän kuuman punan karehtiessa pitkin naamaani, minä yritän ryhdistäytyä, opettajakin tuijottaa. No on se Emo ihan hyvä, ainakaan siun nimi ei ole Anus.
Olen riemun keskipiste, luokan pojat, metri viisikymmentä korkeudella anus, metri yhdeksänkymmentä emo.

Minua ahdistaa meteli ikkunan ulkopuolella kadulla, en ole tottunut tällaiseen, tarvitsen betonilähiörauhani hiljaisuuden takaisin.
Katulamppukin kusee silmään, ja amikset pillurallaavat korttelia ympäri, mummo yläkerrassa soittaa musiikkiaan kilpaa kanssani, juna paukkuu ohitse...

Oli minulla jotakin tähdellistäkin asiaa, mutta ajatus ei vain pysy päässäni edes hetken vertaa.

Haisee liisteri ja entinen asukas, ei minulta, ei kodilta,
siihen auttaa vain tupakan tuprut parvekkeella,
voin rentoutua eikä tarvitse olla selkäkarvat pystyssä joka kerta kun tulee sisään ovesta.

Ensimmäinen tupakka täällä
tuntuu niin väärältä.
Minua vaivaa, saanko tehdä näin vieraassa paikassa
pitäisikö kysyä lupaa vielä varmistukseksi?

Tappelen verhojen kanssa, en osaa käyttää tuollaisia "laskosverhoja"
en ole koskaan käyttänyt.
Enkä tule varmasti enää käyttämäänkään kerran sain ne laskettua alas kahdenkymmenen minuutin yrittämisen jälkeen.

Vaahtokylpy vie kaiken pois, valutan rasvan juuristani pahalta näyttävään viemäriin.
Minä en aio oksentaa täällä.
En aio lähteä sille tielle.
En vaikka pöydällä on vielä puolikas toririeska, jonka ostin itse arvioivan ajon jälkeen.
Minä ostin vaaleaa leipää,
minun kotonani on vaaleaa leipää
kuningasten apetta.

Olen väsynyt,
keskellä laatikkomerta enkä osaa uida tällaisessa vastavirrassa.
En löydä edes juustohöylää...
paksuja siivuja veitsellä joka houkuttelee intiimeihin puuhiin käsivarteni kanssa.
Ei tänään, jos huomenna on kuuma.

Ei ole edes juotavaa.
Varpaissani on haavoja,
äiti laski pakastimen niiden päälle vaikka huusin
odota hetki.
Se oli liian ymmärtäväinen eikä saanut näkyvää raivokohtausta kertaakaan,
sitten teet sitä ja sitten teet tätä, Adrian kuuntele, huomenna menet kouluun tätä reittiä, tästä näin

älä siivoa enää tänään, laita huomenna sitten tavaroita taas paikoilleen,
ei enää tänään, joo?

Minua hämmentää.

[K-18, sisältää seksiä] Häntä koipien välissä

Haisen pojanhielle. Inhottavalle nihkeälle hormonitäytteiselle eritteelle.
Minua ei nolota niin kuin ehkä pitäisi, ei, eihän siinä mitään ihmeellistä ole jos ei itse tee mitään asioiden edistämiseksi.
Olin eilen Homokorvan kanssa talo- ja koiravahtina, istuskeltiin pihalla juomassa makeaa, kun kolme teinipurkkapunkkaripoikaa ilmestyi eteen ja kysyi saisiko seuraan liittyä, käyttää puuceetä kun ei metsään jaksaisi paskantaa.
Yksi sammui eteiseen jossakin vaiheessa, toinen lähti kotiin ja kolmas vielä kehtasi pyytää yösijaa. Siinä vaiheessa Homokorva oli asettunut mukavasti mustalle koiran pureskelemalle nahkasohvalle, ja minä sain kunnian jakaa makuuhuoneen pienen päissään olevan pojan kanssa, tai pienen ja pienen, olihan se minua jo rutkasti pidempi, 15-vuotias kuulemma, kaksi muuta olivat vuotta nuorempia.
Siirryin harjaamaan hampaitani, ja kun tulin takaisin, minua odotti sängyssä mukavasti alushoususilleen riisuutunut lapsi, pystymuna kurkisti sepaluksesta, enkä oikein tiennyt pitäisikö kommentoida asiaa jotenkin, vai loukkaantuisiko se siitä että ylipäätään satuin vilkaisemaan sen suuntaan kaivautuessani peitteiden alle.
Enkä sitten sanonut.
Enkä sanonut siinäkään vaiheessa mitään kun se tunkeutui kiinni selkääni ja kietoi käsivartensa vatsani ympärille, vaikka kai se olisi pitänyt.
Nykynuoret. Ensin käytiin perseellä, puristelua ja sormetusta, jokaisen hienovaraisen poispäintyöntymisliikkeeni se otti toiveena että tulisi lähemmäs.
Lämmintä ja kiihkoista hengitystä niskaan, tukan silittelyä, ensin siis hoidellaan alapäätä ja sitten vasta ylä, ennen kaikki oli toisin.
Seksiksi määritellään vain sellainen jos ainakin toinen osapuolista tyydyttyy.
En siis ole harrastanut lapsen kanssa seksiä, osasin humalasta huolimatta sanoa vastaan pitääks käyttää kumia?-henkäykselle.
Minun pääni selkeää sinä hetkenä kun joku alkaa kuiskailemaan, en näe siinä mitään seksikästä, mielummin kovaa ja korkealta.
Ei siis sillä että koko tilanteessa olisi ollut pienintäkään murua seksikkyyttä.
Eihän se edes tiennyt mitä teki, ehkä jotakin pornovideoapinointiharjoitusta.


Pyöräilin aamuneljältä kotiin Leijonan syliin, minulla oli tullut jo ikävä.

Olen pyöriskellyt omatunnontuskissa siitä asti, minua vaivaa, minkä takia annan käydä käsiksi, iästä, sukupuoleta tai mistään muustakaan välittämättä, en kunnioita ruumistani pätkääkään, ei minua voisi vähempää kiinnostaa. Sen takia en taida nauttia seksistä, en vain ole sitten kiinnostunut.
15-vuotias on jo vuoden vanhempi kuin minä olin ensimmäisen lapsen tullessa, mutta nyt olen tainnut kasvaa aikuiseksi. Ällöttääkin ajatella kuinka ajoissa on aloittanut, hyvät lapsuusvuodet on menneet hukkaan siinä.

Kysyin Leijonalta, eikö sitä koskaan ällötä meidän ikäeromme. Päälle se, että olemme oikeastaan tunteneet koko elämäni ajan, nähneet pari kertaa vuodessa, minä olen kasvanut margariinirasian kokoisesta puoleentoista metriin.
Se vastasi tottakai, alussa paljon ja vieläkin välillä. Asiat menevät suurissa ikäeroissa vanhemman vastuulle, ja jos toinen on 15 ja toinen 20, se on jo suuri ikäero.
Mietin välillä Leijonan haluja, ne kun tuntuvat olevan kohdallani loputtomat. Mikä minussa sitä kiinnostaa niin paljon? Se että olen jotain uutta? Olenhan minä jo yli vuoden ollut saatavilla. Se että olen pieni ja lapsi? En ole edes varma haluanko tietää.

Väsyttää ja vituttaa, olen sormeillut pilleripurkkia useampaan otteeseen, laskeskellut hyvällä matikkapäälläni olisiko siinä tarpeeksi, ehkä, ehkä ei. Se onkin se huonoin vaihtoehto: kun ei voi olla varma, ei minusta ole enää takaisin osastolle nyt kun olen maistanut hyvää oloa, vaikka se olikin vain väliaikaista. Minä muistan taas liian hyvin miltä tuntuu tuntea.
Huomenna on polikontrolli, osaankohan mennä sinne vielä?
Ajattelin että voisin paastota huomisen, en tunne nälkää, se on peittynyt muiden tunteiden alle. Maanantaina en syönyt, poltin 52 tupakkaa. Tiistaina söin puolikkaan omenan sairaalassa, poltin 23 tupakkaa. Keskiviikkona söin viisi Leijona-pastillia, poltin kolme tupakkaa, torstaina kuusi Leijona-pastillia ja yhden Pandan lakupalan, poltin viisi tupakkaa. Tänään söin askin pohjalle jääneen viimeisen tervanmakuisen pastillin, join viskin ja olen polttanut tähän mennessä seitsemän tupakkaa, taidan polttaa kahdeksannen ja lopettaa siihen.

Onko nälkä? Oletko syönyt?
Ei, olen, kiitos.

Kuin apteekinhyllyltä.

Alakerran juoppopariskunta on taas vauhdissa riitojensa kanssa, ehkä eksyn taas niiden oven taakse vasaran kanssa, tai sitten paukutan vain pattereita ja lattiaa, ymmärtäisivät jo millaisessa rakennuksessa asuvat.

Aika mukava olo sinänsä. Herätä hyvinnukkuneena, ilman lääkepöhnää, pää seksistä utuisena, toisen pää painuneena vasten olkaa, paksu pitkä tummanruskea ja kiharainen tukka avautuneena nutturaltaan ja levittyneenä pitkin lakanoita ja molempien kasvoja. Talon heräileviin ääniin, roska-auton piipitykseen, siivoojan häärintään rappukäytävässä, häkkisängyssään istuvan pojan touhottamiseen.
Siellä se jöpöttää, minun kuulovammainen kuopukseni tumma tukka sekaisin, vetää tuttiaan edes takaisin kaltereita vasten, tärinä mahtaa tuntua kivalta käsissä. Se on aina ollut niin huono nukkumaan.
Vaihdetaan läpimärkä vaippa kuivaan, ehkä se vielä oppii käymään potalla, niin kuin kaksoissisko, ehkä ei, eihän se haittaa jos ei opi, ei sekään haittaa jos ei se opi puhumaan. Tai pujottamaan neurologilla kuun, neliön ja ympyrän muotoisia paloja muotolaatikkoon. Juoksemaan. Ei se haittaa.
Katsellaan MTV:tä ilman ääntä, ei ääniä kukaan tarvitse, nyt hetkeksi kun ne on vaimenneet kokonaan. Vaikka pitäisikin koputtaa puuta.
Odotetaan oikeaa aamua ja kaurapuuron keittämistä, nolostuneita katseita ja torjumista, anteeksipyyntöjä, selityksiä selityksiä selityksiä.

Ihan niin kuin ennenvanhaan.

Sytyin tuleen. Olisi palanut naama vaan karrelle niin ei tarvisi katsella.