"Markkinoiden paras imukyky" eli se jossa Pikkupossusta tulee vähän yllättäen nainen

Ilmaisen hoitokokouksessa, että mielestäni 650 mg Seroquelia vuorokaudessa on ihan liikaa minulle. Että en tahdo edes koko lääkettä syödä, en mitään lääkettä, jos totta puhutaan.
Kiertelyn ja kaartelun jälkeen kerron, että itseasiassa en Oxaminin lisäksi ole mitään muuta syönyt lähemmäs kuukauteen reseptin hukkumisen takia. Ja että oloni on oikeastaan tosi hyvä. Olen toki masentunut ja rauhaton enkä saa öisin tarpeeksi unta, mutta nämä samat oireet on päällä myös lääkityksen aikana, joten miksi minun pitäisi taas se tappo aloittaa? Jos kerran olen jo niin hyvinvoiva, kuten hoitajani asian aiemmin ilmaisi?

Minä en tykkää lääkkeistä, haluaisin välillä ajatella omillakin aivoillani. Haluaisin tietää millainen oikeastaan edes olen.
Saan reseptit Peratsinista ja Efexorista, kumpaakaan en ole aiemmin käyttänyt. Lisänä on Ketipinoria illaksi, ikkupikkoinen annos, jonka suhteen olen syystäkin hieman skeptinen. 25 milligrammaa lääkettä, mihin se nyt auttaa! Olen aina ollut niin täyteenpumpattu mömmöjä että verestäni varmaan saisi valmistettua jonkinmoisen joukkotuhoaseen.
Apteekissa tulee paniikki, ei minulle vaan proviisorille ja farmaseutille, jotka eivät löydä Efexorin aloituspakkausta mistään, kello nakuttaa 21 minuuttia eteen päin, ennen kuin se tekee ilmiintymistempun väärään laatikkoon. Odotan kiltisti, eihän tässä kiire ole.

Kaupasta tupakkamerkkini on loppu, vielä nielen turhautumiseni ja ajan tuulenpuuskassa Leijonalle tasapainotellen maito- ja jukurttipurkkeja pyörän tangolle ripustetussa kassissa. Vessa on varattu, Pikkupossu on muuttanut sinne, hakkaan ja potkin ovea, vittu sen piti lähteä kouluun jo puoli tuntia sitten. Ookko sä pyörtyny sinne?!
MEE VITTU POIS!
Siinä kohtaa naksahtaa, ei sitä nyt 11-vuotiaiden tyttöjen anneta kävellä ylitseen, riuhdon kahvaa ja huudan kilpaa sen kanssa kunnes sen sanat mylläytyvät kyyneleiksi ja parkumiseksi.
Sie oot koulusta myöhässä, ja miekin oon.
En. Mene. Kouluun.
Kuulostan varmaan itsekin samalta, en-mene-kouluun!!!11 parhaimpinakin aamuinani. S***i, mikä nyt on? Onk joku sanonu sulle pahasti?
EI!
Mikset voi mennä?
NO OON KIPEE!
Kai se on karma joka puree takaisin. Miten oot kipee? Onk huono olo?
Eiku sattuu...
Kiinnostaisi tietää miltä ajatusketjuni näytti visuaalisin tehostein sillä hetkellä kun ärtymykseni vaihtui ymmärryksen ja pienen punastumisen kautta toteamukseen "Tääl ei oo siteitä."
*Rimps rimps*, naapurin venäläisäidin ovikello sanoo, se ei tahdo kuin raottaa oveaan, ei se minusta pidä, ei tosiaankaan, vaikka sen poika kuinka tykkäisi jutella kanssani rappukäytävässä ja pyydellä leikkimään kanssaan. Erehdyn miettimään sanojani ennen niiden ulosantoa, suustani pääsee ihmeellinen tavujokellus ja hävettää se että saattaa vaikuttaa, että minua hävettäisi kysyä avomieheni 11-vuotiaalle tyttärelle kuukautissuojia lainaan, tai ei lainaan, mutta lupaan kyllä tuoda korvaavan paketin kunhan tästä joskus kauppaan pääsee käymään, mikä ei kuulemma ole ollenkaan tarpeen, se hymyilee minulle ensimmäisen kerran ikinä ja kysyy vielä perään onko puranaa kaapissa.

Jokseenkin itsekeskeisesti ajattelen hieman katkerana, että pitikö sen Possun nyt juuri päättää ruveta naiseksi, olisi sinä aikana kun sen omat vanhemmat on käytettävissä eikä juuri silloin kun ne on hoitamassa viimeisetkin avioeroasiansa kuntoon.
Soitan tytön opettajalle ettei nyt kyllä sori pääse tulemaan, pää on kipeä juu, se pyytää vielä toistamaan mutkikkaan suhdekaavioni ja perustelemaan oikeuteni soittaa Possun poissaolosta, huoltajienhan se pitäisi hoitaa. En kiroile vaikka kuinka mieli tekisi.
Omalle opettajalleni laitan vain tylyn viestin, juteltakoot huomenna.

En ollut vielä varautunut siihen että joutuisin tässä kohtaa jo pitämään naiseksikasvamispuheen, ajattelin erheellisesti että on tässä vielä kymmenisen vuotta aikaa ennen kuin oma prinsessani alkaa tulla murrosikään jolloin voi olla aiheellista pitää jonkinmoinen palopuhe. Siispä pep-talkini on hyvin spontaani ja sekava kun yritän ja yritän ilmaista että tämä on hyvä asia, tämä on kiva asia, eikö olekin? Hieno juttu, sinusta tulee nainen, ei tämä nyt sen vakavampaa ole.
Juodaan Pepsi Maxia ja lueskellaan lääkkeideni pakkausselosteita, se kyselee paljon asioitani, ja minusta tuntuu että siitä sittenkin saattaa tulla ihan kiva nainen. On varmaan kamalaa olla ainut lapsi, ei ole ketään kenen kanssa kinastella ja opetella riitelemistä.

Leijona saa arvatenkin kamalan hepulin kun tulee kotiin, kaksi lintsaria istuu sohvalla naureskelemassa nuudelikipot käsissään.
Onneksi minun ei tarvitse olla kertomassa sille ja murskata sen kuvaa isin pikkuisesta. Koska se on paha paikka se.