Apuakaan ei saa vaikka kuinka pyytää

Itsesäälipostaus edessä, vitutusta ilmassa. Silmiäkin kirvelee niin paljon ettei valkuaisia voi olla raapimatta.
En päässyt osastolle, sanoivat vastaanotossa että on liian täyttä enkä ole liian vakava tapaus. En tarpeeksi sekaisin vielä, mikä onni tietää!
Tuijottelen samoja seiniä yöstä toiseen kun kani nukkuu sylissä, lipitän teetä ja vilkaisen kelloa välillä, jos sitä vaikka jo pääsisi takaisin koululle ihmisten ilmoille.
Tiskikasa haisee oksennukselta ja läskimaha tuijottaa peilistä ja vaaka ilkkuu iljettäviä numeroita aineenvaihdunnan käydessä nollilla. En saa aikaiseksi ja päätä särkee ja viha kuplii sisällä.
Ainakin flunssa on paranemaan päin, ehkä se iskee taas kymmenen kertaa pahempana takaisin, väijyy oven takana.

Kesäksi pääsisin töihin.

Väsyttää mutta ei tarpeeksi, tai sittenkin ehkä liikaa.

Kossusnapsi ja Ketipinoria, pyörin joissakin maailmoissa hetken ja palaan taas entistä pahoinvoivempana.

Sydän sanoo pum ja antaa odottaa ennen kuin seuraava lyönti tekee tuloaan.
Maanantaina EKG.

Maanantaihin on vielä pitkä aika, 60 tuntia ennen kuin voi seuraavan kerran mennä koululle.

Sattuu ja koskee ja vituttaa.

Ranteet auki, lisää lääkettä, lisää viinaa, lisää oksentamista, lisää pään hakkaamista seinään. Ehkä vielä joskus.