Lapiollinen kirjallista sontaa.

Minusta itsestänikin se on vähän hassua, että vaikka olen ollut lukemiskyvytön kahteenkymmenenteen ikävuoteeni asti, olen silti aina tehnyt tarinoita.
Ennen kuin opin aakkoset ensimmäisen luokan joulun jälkeen, tein sarjakuvaa. Piirsin rinssejä ja rinsessoja, dinosauruksia ja tikku-ukko-Anttuja hautautuneena lumeen. Töitäni ei taida olla enää säilössä, taideteokseni eivät olleet niin tärkeitä, että niitä olisi kannattanut säästää.

Sain ensimmäisen X-men-sarjakuvalehteni isoveikaltani ekaluokkalaisena, ja vaikka en englanninkieltä etenkään kirjoitettuna vielä moneen vuoteen osannut, siitä tuli lempikirjani. Luin lehden kannesta kanteen joka ilta, kunnes se oli repaleinen ja sivut irtoilivat. Harjoittelin piirtämään Wolverinen, Stormin, Jeanin, Scottin, Beastin, Angelin...

Seuraavaksi sain 1997 julkaistun Operation: Zero tolerancen, joka oli cross-over-sarjakuvakirja, jossa tutustuin herkkumutanttien lisäksi mm. Fantastic Fouriin ja Spider-Maniin, joista jälkimmäisestä tehty piirrossarja alkoikin suht samoihin aikoihin muistini mukaan pyöriä TV:ssä viikonloppuaamuisin.

Se lukeutuu sairauteeni, että on ylikiinnostunut tietyistä aiheista. Keskittyminen kohdistuu pienelle alueelle, ja siksi yleensä leimataan tyhmäksi.
Minua kiinnosti X-men ja tietenkin ajankuvaan sopien dinosaurukset. Kaikki esitelmäni koulussa kertoivat dinosauruksista ala-asteikäisenä, hyvä ettei vielä yläasteellakin, jos vain tilaisuus olisi tullut.

Ensimmäisen suljetun reissun aikana 10-11-vuotiaana lääkärini ehdotti päiväkirjan pitämistä ensimmäisen kerran. Olen aina ollut lähes kyvytön ilmaisemaan itseäni suullisesti. Sain erilaisia tehtäviä, joista minun piti kirjoittaa pieniä satuja äitin tuomaan siniseen ruutuvihkoon. Psykiatri luki ne tapaamisissa ääneen, ja sen jälkeen pohdittiin yhdessä tarinan syvintä olemusta. Sitä miksi olin kirjoittanut mitä olin kirjoittanut, ja onko tarinassa opetusta.

Osaston jälkeen sain hoitosuhteen lasten- ja nuorten psykiatriselle poliklinikalle ensimmäisen kerran, ja siellä jatkettiin hyväksi havaittua keinoa käydä asioita läpi. Ne kirjoitelmat olivat kuitenkin enemmän päiväkirjatyyppisiä, kerroin suoraan omista tuntemuksistani ja päivistäni, mutta jos jokin tuntui vaikealta, sain sepittää sadun. Kuvitin tekstejäni, jos sille päälle sattui.

Minulla on vielä kirjat noilta ajoilta tallessa. On helppo huomata milloin on alkanut mennä päin persettä, siinä 13-vuoden ikäisenä, kynä painuu syvemmälle sivuun, ja sivut ovat tuhruisia. Merkintöjä on harvemmin kuin ennen, joistakin kohdista sivuja on revitty jopa irti.

Nykyään paperipäiväkirjaa ei ole, tai on, mutta en siihen koskaan kirjoita, koska kirjoitan tänne. Tämä on minun päiväkirjani. Olen blogannut itseasiassa 14-vuotiaasta asti eri palvelimilla, mutta suurin osa niistä on jo kuollut ja tekstit kadonneet internetin mustan aukon syövereihin.

Kirjoitan muutakin. Edelleen pieniä tarinoita ja romaaninpoikasia, niitä on kasassa eri muodoissa omissa kansioissa niin koneella kuin fyysisinäkin painoksina.

Ymmärrän kyllä sen perusvitsin kirjailijoista. Kun istutaan kahviloissa omissa maailmoissa litomassa sanoja paperille. Itseni on ainakin helpompi keskittyä paikassa, jossa ei ole tuttuja, eikä häiritseviä tekijöitä kuten internettiä ja televisiota.

Tällaisina päivinä, kuten tänään, kun menen aamusta kaupunkiin hoitamaan asioitani ja sen jälkeen luppoaikaa jää muutama tunti, eikä rahaa ole hukata vaateostoksiin, hakeudun pieneen räkälään, joka avaa ovensa kymmeneltä, tilaan kupin teetä, joka maksaa euron, selaan iltalehdet lävitse, luen sarjakuvat ja horoskoopit, käyn pihalla polttamassa tupakan, ja sen jälkeen vedän laukustani muistikirjani esiin, ja alan kirjoittaa ajankulukseni.

Kunnon kirjailijoita en kadehtisi synkimmissä unissanikaan, kirjailijan ammatti on hyvin kurinalaista, jos leipänsä tahtoo tienata, ja kaikessa kurinalaisessa katoaa työnilo.

Viimeksi Roman Schatzin suusta kuulin nappiin osuvan lentävän lausahduksen: Siitä voidaan olla montaa mieltä, mutta itse ainakin uskon tähän totuuteen.

"Kirjoittamaan oppii kirjoittamalla, ei lukemalla."