Mut koska mä oon aikuinen

En muista, että pienenä olisin ajatellut "sitte ku minä oon aikuinen niin..."-ajatuksia. Tulevaisuudensuunnitelmia tai -haaveita ei ole oikein ollut, ne "missä näet itsesi 5, 10, 20 vuoden päästä?"-kirjoitelmat ovat aina olleet suurin pelkoni. Polvenkorkuisesta asti olen tiennyt, ettei minusta tulekaan isoa, ehkäpä sitä en silloin ajatellut ikänä, vanhenemisena, vaan konkreettisena kasvuna. Ei luvattu lääkärissä, että kasvaisi miehenmittaiseksi, sieltä aina annettiin ympäripyöreitä vastauksia ja toki oltiin tyytyväisiä jos oli kasvanut sillä omalla käyrällään. Niinhän sen totta kai pitääkin olla, muttei se silti reilulta tunnu katsoa, kun pikkusisarukset kasvaa ohi jo aikaisessa kehitysvaiheessaan.

Se 14-vuotiaskin pikkuveli meni kymmenvuotiaana ohitse.

Ainoa asia, mitä olen läpi elämäni kaivannut, on oma perhe. Ei se missä minä olen lapsi ja minulla on vanhemmat, tai ehkä vähän sitäkin on kaivannut, että se lapsuus olisi ollut hieman erilaista, mutta se, mitä minä olen nappulasta asti halunnut on perhe, jonka pää olen minä. Minä ja vaimo. Ja vauvat. Ja puput.

Sanon, että olen aikuinen. Ei titteli "Aikuinen" ole pelottava mörkö joka vie kaikki haaveet ja luovuuden ja kiukuttelumahdollisuuden pois, "minä olen vähän sellainen peter pan enkä koskaan kasva aikuiseksi!"-ajatukset tappavat aikuisuuden potentiaalin. Jos joku vertaa itseään satuolentoon, joka ei koskaan aio ottaa itsestään vastuuta ja huolehtia omien tarpeidensa tyydyttämisestä vaan aikoo istua käsi ojossa koko loppuelämänsä, minua käy säälittämään. Ja inhottamaan. Ja naurattamaan, koska se on niin naurettavaa, ei tuollainen asenne tee kenestäkään hienoa ja omalaatuista, se tekee ihmisestä säälittävän sosiaalipummin.

Aikuisuus tekee elämästä vain vähän helpompaa mutta omalla tavallaan haastavampaa. Vastuu on pelottavaa mutta myös tuo vapautta. On valinnanvaraa. Kyllä tai ei.

Tänään pyöräilin kaatosateessa MTT:lle, mutta päätin, ettei se haittaa. Valitsin, ettei se ole niin kamalaa olla uitettu koira ja istua psykosetää vastapäätä kolme varttia tukka ja vaatteet valuttaen vettä, sehän on vain elämää. Se kyselee paljon oloistani, siitä kun joka kerta on kuin eri ihminen joka tulee vastaanotolle; että pitäisi nyt saada selvää asioista. Kiinni siitä perimmäisestä.

Juteltiin syömishäiriöstä, siitä miten minä sen näen, se setä ei paljoa sano, pieniä välikommentteja ja text book-viittauksia, ja niitä kommentteja ettei nyt ihan tajunnut, jolloin yritän muistaa, mistä puhuttiin ja selittää lisää. Suurimman osan aikaa se turhauttaa olla siellä, mutta silloin pitää vaan muistaa, että itseäni vartenhan minä sinne olen mennyt. Taistellut tieni läpi. Ei se tee kuin työtään, ja minulla toimii se, että joudun itse oivaltamaan.

Siinäkin olen tehnyt valintani. Kukaan ei voi pakottaa.

Valitsin kaupassa, että en osta jäätelöä, vaikka se kuinka olisi ollut tarjouksessa. Valitsin, että tänään en oksenna.

En ole viikonlopun jälkeen oksennellutkaan, mutta enpä ole myöskään syönyt mitään oksentamisen arvoista. Maanantaina kaurakeksejä ja nutrilettiä, tiistaina lasillinen mehua, keskiviikkona teetä. Tänään valitsin syöväni edes leipää, aamulla kolme näkkileipää ja puolikas suklaashake, asioiden jälkeen Reissumiehen kumpikin puoli, kolme ohutta siivua juustoa ja suolakurkkuja, desi mysliä ja maitoa. Toki tekisi mieli mättää enemmän, muttei siksi että olisi nälkä, vaan siksi että kerran avasi ruokaputken, voisi vetää itsensä tukkoon ja oksentaa kaiken ulos.

Mutta, minä olen aikuinen ja minulla on vapaus valita, ja minä valitsin, etten sitä tee. Huomenna saatan valita eritavalla, mutta se on huomisen päänvaiva. Kukaan ei voi ottaa sitä oikeutta ja vapautta pois, ettenkö itse saisi päättää.