Mitä tapahtui? kysyn kun olen juonut lasillisen Leijonan tyrkyttämää laihaa mehua. Sen silmät on surulliset ja se paijaa päätäni, jota särkee. Pyörryin? enemmänkin totean kuin kysyn. Se vain nyökyttää päätänsä ja huokaisee, samalla sen naamalta kaikkoaa kaikki maailman murheet.
En mene töihin sittenkään kahdeksaksi, odottelen verenpaineiden nousemista ja juon kannun toisensa perään light-mehua, en minä mitään oikeaa sokeria pysty syömään.
Leijona käy hakemassa auton Monsteriporsaalta. Se soittaa äitille ja kysyy neuvoa. Äiti käskee menemään vaan töihin, sattuuhan tuota, turha sitä on huolehtia liikaa. Ei ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinenkään kerta.
Leijona kysyy haluanko jotain ruokaa, vastaan kieltävästi, ehdin syödä puuroa ja polttaa kaksi tupakkaa ennen kaiken mustenemista. Ehdin ottaa lääkkeet ennen kuin löin pääni. Siksi en voi ottaa kuin kaksi ibuprofeiininamia. Se sanoo, että kannattaisi syödä, väitän ettei todellakaan kannata, ei tässä mielentilassa.
Eilen en oksentanut, herätessä en tuntenut oloani väsyneeksi, vaikka tiesin, etten ollut oikeasti nukkunut. Aamulla hymyilin peilille, otin salaa vaa’an lukeman kun Leijona oli käymässä kusella. Oikeasti saisin katsoa vain maanantaisin, miten suuri olen.
Otin salaattia taas töihin, kun kymmenen aikaan vihdoin pääsin liikkeelle. Eilisen syöminen meni varsin hyvin, kukaan ei sanonut mitään, vilkuilivat vain toisiaan pöydässä ja hymyilivät avuliaasti. Kyllähän ne alkavat ymmärtää, pikkuhiljaa. Yksi jätti avuliaasti tiskivettä altaaseen, että voit pestä rasian.
Koskee vieläkin päähän, tuntuu siltä, että kohta mahdollisesti olisi nälkä, ensimmäisen kerran pitkiin aikoihin, jos nyt koskaan olen tuntenut oloani nälkäiseksi. Ehkä satunnaisen lihomiskuurin aikana, mutta sekin on taas unohtunut täydellisen olemassaolonsa kieltämisen alta. En ole ajatellut olevani syömishäiriöinen ennen viimevuotta, vaikka tiesin, etten syö kuten muut. Meillä ei koskaan ollut kotona mitään hyvää, kaikki hyvä oli kiellettyä, äitillä on ortoreksia. Vaaleaa leipää sai syödä, kun oli paha mieli. Iskä vei ajelemaan ja sitten syötiin paahtoleipää paljaaltaan, suoraan pussista. Muruset pöllytettiin ulkoilmaan, ettei äiti huomaisi. Ainoastaan ruisleipää, ei mitään hiilarisotkua.
Syön salaatin, siinä on raejuustoa: kallista proteiinia, että tuntisi olonsa hyvinsyöneeksi voimatta pahoin, tuntematta halua oksentaa. Olen kumartunut Nalle Puh-laatikon ylle, olat nostettu korviin, selkä kyyryssä, hymähtelen välillä kohteliaasti muiden keskustelulle. Hauskoja huomioita ja tarinoita, en ikinä osaisi jutella niin vapaasti, en ainakaan ruokapöydässä.
Vatsa tuntuu jo aika pinkeältä, se on levinnyt syliin, vedän vähän hupparitakin lievettä kummun peitoksi. Juon teetä. Syön silti salaatin loppuun, vaikkei oikein huvitakaan. Kahdenkymmenen minuutin ruokatauko on venynyt yli viidellä minuutilla, olen ainoa ruokailuvuorostani jäljellä, toiset alkaa jo pukkaa päälle. Heitän kaksi palaa paprikaa, pari salaatinlehteä ja raejuustosotkun biojäteastiaan. Ei kerkeä. Olen liian hidas, ajattelen liikaa syömistä sen sijaan, että söisin. Pureskelisin.
Leijona soittaa, se tahtoo tietää olenko vieläkin huonovointinen, olenko jo paremmassa kunnossa, haluanko, että se ostaa kaupasta jotain hyvää, haluanko, että se tulee hakemaan monelta. Sanon neljältä. En jaksa olla kauempaa, jää päivä vähän lyhyeksi, pakko jättää perjantain lyhennys pois ja kituuttaa täyttä päivää, että saan viikon tunnit täyteen. Että ansaitsen palkkani.
Yksi kysyy tulenko tänne kesäksi töihin. Varmaankin. En ole ajatellut kesää, en tiedä mitä haluan tehdä. Olen ajatellut syksyä ja tätä kevättä, kun pitäisi hakea kouluun. Pitäisi olla tavallinen nuori.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti