Helvetti mikä ahdistus. Kaikki hengitystiet puristuu umpeen, vatsa on solmussa, silmät painuu kiinni ja äsken peilistä näin, että olen kynsinyt naamani haavoille, upottanut haperot kynteni kuivaan ja taikinaiseen ihooni ja puristanut ne pintakerroksen läpi.Otin jo astmalääkettä. Piippua. Tupakka oli pahaa. Rauhoittavat ei näytä auttavan. Ainoana toimivana keinona näkisin kirkkaan kumoamisen kurkkuani korventamaan ja avaamaan. Ja minulla on vettä, joka on haettu huonoputkisesta käymälästä; pullollinen kukkaravinnetta; jääkaapissa alakerran ruokailutiloissa Kalinka -jukurtti, mansikkaa. Ei taida auttaa.
Ei olla vieläkään juteltu Leijonan kanssa, se alkaa olla oikeasti vaivaannuttavaa; hiukkasen hankalaa olla puhumatta kolmeen, neljään, viiteen päivään kun asuu saman katon alla. Syö yhdessä, käy kaupassa ja saunassa, käy nukkumaan… En minä ainakaan aio sanoa ensimmäiseksi mitään, en edes ymmärrä tätä tilannetta. Ollaanko riidoissa?
Tekee mieli juosta tuulessa niin kovaa kuin jaloistansa pääsee, mutta en halua mennä ulos kyseisen kylmän puhurin takia.
Eilen söin kaksi laskiaispullaa, kupillisen hernekeittoa ja neljä palaa pannukakkua. Olin huonovointinen, siksi oksensin, siksi vähän hävetti. Helpotti hetkeksi, mutta sitten huono olo vain palasi, koko päivän jatkunut ällötys ja inhotus. Niskat on niin jumissa että päätä jomottaa ja kaikki pyrkii takaisin. En edes voi kuvitella syöväni mitään tuoretta, pelkkä ajatus nostaa inhotuksen maun suuhun.
Pelkään että minulla on vatsahaava tai jotain.
Kaiken huonon lisäksi eilen oli myös oikein kiva päivä esikoiseni Pupun kanssa. Se tuotiin luokseni töihin, loppu puolituntia työajastani meni sen vilkuiluun: kun Pupu piirteli kieliposkella numeroita ja kirjaimia suureen vihkoonsa, kynä vasemmassa kädessä. Löydettiin äiti ensiavun tiskin takaa, se käski odottamaan aulassa hetken, juteltiin kivan venäläisen lääkärin kanssa, joka kysyy minulta joka kerta, onko kauniilla jokin hätänä. Ei tällä kertaa ole, kunhan vain pääsen kotiin, ennen kuin hitusen helpottanut vellonta sisuskaluissani roihahtaa taas liekkeihin.
Halkaistiin pupun kanssa tusina tavallisia pullia ja tursotettiin niiden väliin vatkattu kerma ja äitin tekemää vadelmahilloa. Sitten sai syödä, piti syödä. Äiti ei syönyt yhtäkään, se leikki vähän purkkihernekeittokupillisellaan ja kaivoi sitten lisää herkkuja esiin. Saa sitä nyt tämän kerran syödä. Se ei ole enää yhtä tiukka äitinä kuin silloin kun me oltiin pieniä, nuoremmat sisareni pääsevät hieman helpommalla. Ei kai sitä enää jaksa samaa rumbaa toistaa koko ajan.
Sain Tepastelijan lähtemään meidän mukaan viereiseen metsään pulkkamäkeen. Se laski Pikkusiskon, minä Pupun kanssa, uudestaan uudestaan! kuin ne antennipäiset hihittelijät konsanaan.
Leijona tuli illemmalla kun oli saunan aika, se vain istui vieressäni ja silitteli Pupun hikistä tukkaa, käski sitä menemään jo suihkuun, ettei sen liha alkaisi kypsyä. Pupu käski sitä itseään menemään, se kyllä kestäisi näin pienet löylyt, olihan vaan 80 astetta mittarissa.
En olisi jaksanut mennä kotiin, oli niin huono ja paha olo, makasin vain äitin sohvalla ja katsoin brittisarjoja, mietin, kuinka pian tulee lähtö taas sinne suuntaan, isälle, kaksosten syntymäpäiville. Ensiviikolla nekin on jo kaksivuotiaita. Niin kauan siitä on, kun viimeksi sain sanoa, että meille tulee vauva.
Oli niin etova olo kun äiti kysyi haluanko ottaa pari iltapullaa mukaan, että meinasi tulla itku. Ei ei, ei kiitos. Ei nyt.
No, mitenkä se on mennyt, syömisten kanssa?
Ihan hyvin. Ihan hyvin…
Väsyttää niin paljon. Ahdistaa niin paljon. Viikonloppuun on niin pitkä aika, eikä sekään kestä tarpeeksi kauaa, että ehtisi levätä riittämiinsä. En halua laskea, kuinka kauan täytyy vielä istua täällä, ennen kuin pääsen kotiin, ennen kuin pääsen kauppaan hakemaan raejuustoa ja jukurttia. Perjantaina on punnitus. Ja kananmunat ja puurohiutaleetkin on loppu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti