Nytkin tekee tiukkaa purra hammasta.
On vaikea olla ajattelematta asioita, kun on niin paljon fyysisiä muistutuksia ympärillä.
Vaikka lakanat on revitty sängystä ja toisen vaatteet ja kirjat heitetty roskiin, niitä jää silti.
On muki jota se aina käytti ja jääkaapissa on aukinainen smetanapurkki joka ostettiin yhteisellä kauppareissulla, en voi ostaa lempiruokiani, koska niitä on syöty sen kanssa, enkä katsoa televisiota, koska siellä on liikaa muistutuksia menneestä.
Ja kun tietää, kuinka lopullista kaikki on.
Edellisillä kerroilla ei välttämättä tuntunut siltä, koska aina on ollut pieni toivo.
On ollut kostonhimoa.
Nyt se on kaikki laantunut, tämä oli viimeinen mahdollisuus jonka sille annoin, ja se päätti, etten minä riitä.
Haluaisin nukkua pois, olen niin väsynyt koko ajan. Nukahdan kuin tavallinen ihminen, silloin kun menen nukkumaan. Viivyn unimaailmassa kellon ympäri, ja siellä olen turvassa ja hyvillä mielin. Mutta kun herään, seinät kaatuvat taas niskaan. En osaa keskittyä mihinkään, hetkeksi saan itseni huijattua muihin maailmoihin, juttelemaan säästä tai toisten ongelmista, mutta jokin aina muistuttaa, että on vielä käsittelemättömiä asioita.
Pakkaan matkalaukkuni valmiiksi, odotan, että ehkä se tästä helpottuu. Mutta en usko itseäni.
1 kommentti:
*halaus*
Lähetä kommentti