Asuntoni on halpa, hyväkuntoinen ja suht hyvän kokoinen. Parveketta kaipaan, sekä kaappeja, ihan vähän vain lisää, sitä eniten. Kaksio olisi aina parempi kuin yksiö, oven taakse saisi kätkettyä sotkuisen häpeänsä, nyt ei vieraita tee mieli päästää sisään, ja yrittää keksiä mahdollisimman hyviä huonoja tekosyitä olla niin tekemättäkään.
"Tääl on aina niin kodikkaan sotkuista", Kaljakeissi on joskus sanonut, niin, eihän täällä ikinä tule olemaan siistiä, olen tilpehöörinrakastaja, ja värien, en ymmärrä puhtaaksinuollunvalkoista ja hillittyä korostamista, minulla pitää olla kaikki. Vähemmän ei ole enemmän, jos olisi mahdollista, jokainen seinäsentti olisi täynnä maalauksia.
On joko kodikkaan sotkuista tai sitten täysi kaaos, kodikkaansotkuiseen voin päästää vieraita, silloin on siellä täällä pari riepua ja nyssykkää eikä sohvatyynyjä ole pöyhitty tai pölyjä pyyhitty, mutta lattiat on imuroitu ja sänky pedattu.
Leijona osti reilu vuosi sitten sen omakotitalon, olen siitä kertonut ja useampaan otteeseen maininnutkin. Nyt se on viimeistelyä vaille valmis, viimeistely on kaappien täyttöä. Minä lupasin, että sitten kun se on valmis, suostun tulemaan katsomaan, ja tänään pitäisi lähteä. Ja siitäkin on monta päivää tapeltu. Kun en halua. En halua muuttaa sinne joten miksi se pitäisi nähdä, on minulla valokuvia.
En halua elää talossa, jossa olisin vieras. Josta vain toinen maksaa lainaa pois. En halua asua talossa, johon saattaisin rakastua, koska erotessa muuttaminen pois olisi vaikeampaa. Kerran ei se minun taloni olisi, minun sieltä pitäisi lähteä lätkimään.
Enkä minä halua rakastua vielä taloonkin.
Soiteltiin isin kanssa eilen. Suututtiin taas molemmin puolin, se ei ole kannustava tai huolissaan, ja minä olen laiska turha paska kun en ole jo takaisin koulussa ja vielä etsi siihen päälle töitä. Vettä myllyyn kun sanon, että luultavasti jätän koulut kesken taas kerran, en halua kolmatta vuotta käydä samaa, opiskella sellaista, johon en työllisty, tai en minä kyllä oikein mihinkään tule työllistymään, ainakaan asiakaspalvelutöihin, vaikka se olisi se lähes ainut varma vaatimus, mitä työltäni haluan.
Kyllä se varmaan turhauttaa, kun yksi ei saa mitään aikaan. Ensin jätettiin kalliit ja arvostetut musiikkikoulut kesken kun masensi, ja sitten jäi maskeerauslinjalta valmistumatta kun ei jaksanut aamulla nousta kuudeksi kouluun. Lävistäjä-tatuoijaperehdytysjakso sentään käytiin loppuun mutta nekin oikeudet meni kun piti taas olla niin tyhmä ja sairas ja istua osastolla puolivuotta. Isoveli on sentään asianajaja ja pikkusiskoista ja -veljestä tulee suurta. Ja tämä äpärä vaan tekee pätkätyötä, putoaa kouluista omaa tyhmyyttään ja sikiää ympäriinsä.
Siinä kohtaa lyön luurin korvaan kun alkaa keittämään yli, kerran tämä sairastuminenhan taas on täysin minun omaa syytäni.
1 kommentti:
kyllä sitä itekkin miettii taas olisko se sen arvosta juosta kaikki eri tarjoukset läpi pikkujätistä ja sittarista ja prismasta ja lidlistä, että sais huolella ahtaa sitä ruokaa naamaansa ja sitten olla tyytyväinen kun hetken luulee, että räjähtää ja sitten onkin vaan tyhjää.
ihan vaan sen takia, ettei kukaan ole kieltämässä tai estämässä. ...ihan kun sitä rahaa muutenkin olis heiteltäväks joka suuntaan ja vedettäväks pöntöstä alas.
Lähetä kommentti