Ruokaa.

Kaipaan muroja niin perkeleesti. Ostin eilen jonkinmoisen pakkauksen, muttei ne olleet niitä oikeita. Olen jo niin tottunut AllBraniin, etten muuta haluaisikaan vetää sisääni. Mutten saa ostaa niitä, en, koska ne olivat niin suuressa osassa viimeisintä bulimiarumbaani.
Eilinen on yhtä sekasotkua. Löysin itseni illan jo pimetessä itseni yksin sängystä, peittoihin kietoutuneena, hytisten kylmästä. Olin käynyt tupakalla alasti. Taas.
Soitin Leijonalle, se ei vastannut. Ennen kuin hermostuin tapani mukaan, kävin kuitenkin vilkaisemassa jääkaapinovea, jos se olisi vaikka jättänyt viestin. Ja se oli: töissä kahdeksaan. Söin pöydällä ruskettuvan banaaninpuolikkaan ja sitten kolmesataagrammaa hedelmäkarkkeja.
Yksi päivä ilman oksentamista, se oli pidempi aika kuin viikkoihin.
Vaikken oikeasti eilistä ollutkaan oksentamatta, töissä kun muut olivat jo lähteneet koteihinsa ja harrastuksiinsa tunsin kuinka jotain oli tulossa ylös, veri pulppusi suuhuni ja pärskähti ankean kylpyhuoneen muovilattialle.
Heräsin taas yöllä, mutta nyt tavaksi iskostuneen valvomisen sijasta vaivuin houreisiin pienissä annoksissa, kunnes herätyskellon piipittäessä korviin kaikumaan jäävää ääntään hätäisesti. Heräsin väsyneenä, silmät täynnä rähmää, Leijonan alta, kaikki raajat puutuneina.
Puuroa.
Banaania.
Raejuustoa.
Kulma Elovena -keksistä. Sen rasvainen maku jää suuhun, voittaa taistelun tupakkaa vastaan, hymyilen bussikuskille, jota en ole nähnyt pitkään aikaan, asettelen eväsomenani työpöydän kulmalle, kaadan makeaa light-mehua kuppiini ja juon sitä laimentamatta. Silmät aukeaa vihdoin, se on helpotus.
Kohta on taas ruoka-aika, päätän näköjään aina tässä kohtaa päivää olevani liian ahdistunut työntekoon, pidän oman tauon, liian pitkän tauon, en tahtoisi, että kukaan huomaa minun huijaavan työnteossa. Äsken pomo kävi juttusilla, sanoi hymyillen, että on todella kiitollinen siitä työmäärästä jonka otan harteilleni, jonka teen. Hymähdin sille, se tokaisi no kai sitä töissä on töitä tehtävä.
Nolostuin niin paljon kehusta, ei meillä huomauteta kuin huonoista suorituksista. Taas nelonen matikasta! Ei huomata sitä että musiikki on kymmenen, kuvataide on kymmenen, liikunta on kymmenen, kotitalous on kymmenen. Koska en osaa lukea, en ole koskaan lukenut yhtäkään kirjaa, en ole pystynyt.
Haluaisin mennä elokuviin, mutta tiedän jo valmiiksi, etten pysty istua paikallani niin kauaa. Viisi minuuttia tekee jo tuskaa; pakko kuluttaa, pakko kuluttaa pakkokuluttaa.

Jonkun huoneessa soi puhelin. Se ei ole niin tärkeää ehtiä vastaamaan, niillä on vakituinen työsuhde.