Kuuluu vähän hassua

Leijona kävi eilen. Aloitetaan sillä. Helpolla toteamuksella.
En vaan muista koko käyntiä, puoliltapäivin se ilmoitti tulevansa, minulla meni maidot väärään kurkkuun ja heittelin kurkkumössöni pitkin seiniä. Taisin sitten muuttaa mieleni ja esitellä sen lapselleen, sanoa, etten nyt juuri jaksa enempää vauvoja hankkia, kun tämäkin itkee ihan liikaa. Märkii ja vuotaa koko käsi.
Aamulla oli oikein paska olo, levoton, halusin tietää, mitä oli sanottu ja tehty, suoraansanottuna vitutti oma pääni ja sen tekemät kepposet. Se, etten saa sitä pysymään kasassa.
Enää en haluakaan tietää, mitä se nyt hyödyttäisi, the riippakivi.

Lääkärillä keskusteltiin puheterapiasta, että se voisi olla taas ajankohtaista. Syömisenkin kannalta. Että ilmaisisin vähän selkokielisemmin asiani, enkä änkyttäisi, sopertaisi, kompastelisi, unohtelisi sanoja, käyttäisi jatkuvasti engfinskaa/finglishiä erityisesti lauserakenteita muodostaessani puheessa... ja niin edelleen ja niin edelleen.
Toimintaterapiaa, taideterapiaa. Että anna nyt jooko kirjoittaa se saatanan vammaislausunto, mitä se sinua hetkauttaa mitä lapussa lukee ja mistä sitä rahaa virtaa sisään.
Äitini on lopettanut kaikkien puheet vammaisasioista kohdallani heti, sen lapsi ei ole vammainen. Ei vaikka aivot olisi pullamössöä, vaikka olisikin syntynyt 26 raskausviikolla ja elänyt elämänsä ensimmäiset kolme vuotta lastenosaston turvassa. Ei vaikka oppi kävelemään vasta kaksivuotiaana, syömään kiinteää kaksi- ja puolivuotiaana, puhumaan reilu kolmevuotiaana ja silloinkin vain osasi mongertaa omaa kieltään ja sanoa "kyllä" ja "kiitos",
tai vaikka aivoissa on ollut vuotoa vastasyntyneenä, viisi-, yksitoista-, seitsemäntoista- ja kahdeksantoistavuotiaana. Vaikka neurologi on kirjoittanut toistuvasti diagnoosikohtaan "lievä cp-vamma" schizophrenian alapuolelle - aikaisemmissa teksteissä tosin vakavan mielisairauden tilalla on ADHD ja painajaiset - mihin sillä sitten viitataankaan.
Enkä minä halua olla separi, separeita kiusataan. Ehkä minua sen takia onkin aina kiusattu. Että kaikki muut ensimmäisestä luokasta alkaen on huomanneet kuinka vammainen olen ja käyttäneet hienotunteisesti tekosyynä sitä että olin kaikkia myös reilusti lyhyempi, enkä ylettänyt ylläni heiluteltavaan koulureppuuni vaan hypin ja itkin tyhmänä koulun pihalla sen perässä toivoen että joku opettaja puuttuisi asiaan. Mutta näin ei koskaan käynyt.
Sen takia saatan pelätä syksyä suhteellisen paljon, syksyä ja uutta koulua, yhdestäkään käymästäni koulusta ei ole jäänyt hyvä maku suuhun.


Juttelen tällä hetkellä Leijonan kanssa messengerissä. Tai en minä sille juttele, mutta luen kaikki sen viestit anteeksipyynnöistä kertomuksiin mitä kaikkea Aivikseni on tuhonnut poissaollessani: rakas kanini on paskantanut Leijonan lompakolle ja repinyt joitakin sen työpapereita silpuksi ja kantanut sitten pesäänsä panttivangiksi, kuten sillä on tapana närkästyessään tehdä.
En tiedä.
MINÄ haluaisin vain painaa ignore-nappia, kieltää sitä ikinä tulemasta lähellekään minua enää, antaa unohtaa. Erityisen vaikeaa tämä on myös siksi että Leijona on enoni paras ystävä ja siis vasta syntyneen vauvaserkkuni sylikummi. Eli kaikki sukujuhlat olisi pelkkää katkeruutta täynnä. Kumpi saa mennä ja mihin aikaan.
Toinen puoli haluaa unohtaa kaiken tapahtuneen ja luikkia häntä koipien välissä takaisin. Olen rakastunut jo elämäni aikana kolmeen ihmiseen, jokainen heistä on pettänyt minua. Pettänyt ja jättänyt. Ja nyt yksi ei haluaisikaan jättää vaan pyyhkiä tekemänsä virheen historiasta ja kirjoittaa meille paremman tarinanlopun. Jos jokainen kuitenkin kyllästyy minuun aika nopeastikin, miksi pitäisi alkaa tavoittelemaan kuuta taivaalta. Antaa toisen vaan paneskella ympäriinsä niin paljon kun huvittaa ja sulkea silmänsä siltä. Elää rikkaan vaimon arkea. Olla kuten iskäni, joka joka kerta palaa äitini rinnalle kaikesta huolimatta.
Ne meni alle kaksikymppisinä naimisiin ja sai ensimmäisen lapsensa. Sitten äiti petti ja sai minut, mutta iskä kuitenkin jäi. Ja minäkin sain olla sen lapsena, mistä olen oikein kiitollinen.
Kunnes äiti petti uudestaan ja tällä kertaa jätti ja sai kaksi lasta inhottavan paskiaisen kanssa, joka hakkasi minut sairaalaan monta kertaa sen vuoden aikana, jonka ehdin sen katon alla asumaan ennen huostaanottoa.
Ja sitten äiti pettikin sitä vaihteenvuoksi iskän kanssa ja nyt ne on menossa syksyllä uudestaan naimisiin.
Ihailen äitiäni hyvin paljon, sitä kuinka vahva ihminen se on (vaikka se onkin paskiainen pettäjä), eikä näytä epävarmuutta pisaraakaan. Koska se tietää olevansa kaunis ja nuorekas ja kympinoppilas lukematta ainoaankaan kokeeseen, ja vielä sairaanhoitaja, se toisiksi seksikkäin mistä miehet fantasioivat. Ottaa kaiken minkä haluaa.
Harmi että minä olen vain yksi ruttuinen harmaa tossu, jota voi talloa ja potkia ympäriinsä. Nykyään. Ennen olin täysin äitini peilikuva (sitä "kympinoppilas"-kohtaa lukuunottamatta). Tai yhdessä vaiheessa. Tossukka olin lapsenakin, kymmenvuotiaana alkaneeseen pubertiteettiin asti. En enää vain jaksa välittää mistään, heitelkööt ympäriinsä. Jos tietäisin, mitä elämältäni haluan, voisi alkaa jopa optimistiksi.

Sain tänään luvan käydä ostamassa aulasta tupakkaa. Ennen sitä halusin tarkistaa automaatilla, että tililleni on tupsahtanut palkka, mutta automaatti oli rikki. Ei siinä vielä mitään, mutta kahviossa ei toiminut tänään Visa Electron. Onneksi olkoon EU, olet ihana näine maksujärjestelmien yhdistämisenisi, missään ei voi maksaa ja sitten ei edes rahojaan saa pihalle.
Minä siitä pihalle lensin, heitin kuperkeikkaa päälläni ja vartija raahasi hoitajan kanssa takaisin osastolle lepäämään. Olenko valmis palaamaan ulkomaailmaan? Ehkä voin jäädä tänne iäksi.
Laitostoudun päivissä.

Minä todellakin pahoittelen tekstieni laatua, en saa pysyttyä kärryillä ja unohtelen mitä olen tekemässä. Yritän ensi kerralla paremmin.