Ruma päivä

Olen avannut tämän päivittääkseni jo neljä kertaa tänään aikaisemmin, viides ehkä toden sanoo. Ainakin nyt olen jo pidemmällä kuin aikaisemmilla kerroilla, jolloin tabulaattori vilkahteli yksinäisenä ruudulla.
Minulla on ollut ruma päivä. Olen turvoksissa kuin synti, nyrpeä ja väsyneennäköinen, onneksi ei ihmistenilmoille tarvitse itseään saatella. Hyvät puolensa osaston turvassakin köllöttelyssä.
Sain koneeni, saan istua illat pitkät perseelläni ja selata e-bayn tarjontaa potien huonoa omatuntoa jo pelkästään katselusta. En minä tarvitse mitään. Ei minulla ole rahaa. En minä tule tältä kesältä saamaan enää yhtäkään tilinauhaa, minä en kykene enää työelämään.
Helpotus sinänsä, mutta vetää mielen matalaksi. Olen suhteellisen velvollisuudentuntoinen ihminen, enkä koskaan ole nauttinut muiden kustannuksella elämisestä. Pappa betalar ei ole suustani useinkaan lennähtävä lausahdus, vaikka tällä hetkellä siltä ei voikaan välttyä. Isi maksaa paapomisestani. Minä kulutan valtion ja kunnan rahoja rypemällä itsesäälissä turvonneine raajoineni ja possunaamoineni, oma äitikään ei tunnistaisi, jos nyt näkisi, kerran en minä itsekään. Edes tällä hetkellä kun kuvittelen olevani orientoitunut aikaan ja paikkaan suhteellisen selväpäisesti.
Kymmeneltä on nukkumaanmenoaika, silloin on käytävä nappaamassa viimeinen Leponex naamaansa ja kaivauduttava peitevuoren alle kuuntelemaan kuorsaavaa huonekaveripappaa, joka huutaa unissaan useammin kuin minä. Tai ainakin luulen niin. En ole herännyt vielä kertaakaan täällä olon aikana itkunpurkaukseeni tai säikähdyksestä. Itseasiassa, olen voinut suhteellisen hyvin.
Aamulla käyn punnituksessa, sen jälkeen istun puoli tuntia ruokalassa juoden teetä. Käyn letkuruokinnassa. Makaan vatsa ja kasvot kipeinä odottaen aamulääkkeiden sisäänpotkimista. Istun tupakalla ja odotutan hermostunutta hoitajaa, joka ei itse polta. Sekoitan pakkani ja pelaan uuden erän pasianssia. Ja toisen. Ehkä kolmannenkin, ennen kuin verikokeet täytyy tarkistaa.
Lounaan jälkeen pääsen ulos, en keskustele kenenkään kanssa, se saisi minut tuntemaan oloni sairaaksi.
Mökötän kun lääkäri ehdottaa vammaistuen hakemista, saisin tukiasunnonkin. En minä ole vammainen, en edelleenkään. Tai ainakaan en halua olla.
Välillä tekee niin kovasti mieli luovuttaa, mutta sitten tajuan, kuinka naurettavan ylihelppo ratkaisu se olisi. Olenhan minä päässyt jo tähän asti..? Jos minä kestäisin vielä yhden kolhun, sittenkin? Ei minun elämäni varmasti sieltä paskimmasta päästä voi olla?
Media antaa skitsofreniasta ärsyttävän vääränlaisen kuvan. Jättää huomioimatta ne yksilöt, jotka kykenevät elämään kuten muutkin. Paisuttelevat sairautta, kurovat rotkoa terveiden ja ei-terveiden välillä yhä suuremmaksi. Paskanmarjat, sanon minä. Olen käynyt peruskoulun, päässyt suhteellisen fiiniin musiikkiopistoon (tipauttaen itseni sieltä masennuksen takia), maksanut kaikki laskuni ajallaan tai enintään kolmen päivän viiveellä rahatilanteesta riippuen, en ole sortunut yhteenkään pikavippiin.
Sosiaalisiin tilanteisiin en ole koskaan sopeutunut, ja henkilökohtaisen hygienian tajuni on suhteellisen huono. Roskien viemistä ja yleissiivousta vihaan, enkä käy suihkussakaan kuin pari kertaa viikossa liian jaksamattomana. Tietääkseni en kuitenkaan haise erityisen pahalle, sillä on hyvä lohduttautua. Enhän minä edes hikoile.
Joko juon, syön tai liidän ravinnotta. Olen koukussa hallinnan ja hallitsemattomuuden tunteisiin. Tunteeni heittelevät täysin laidasta laitaan: joko vihaan jotakuta siitä syystä, että minulle on tehty väärin, tai sitten jos saan yhdenkin mukavanpuoleisen sanan, tämä ihminenhän on fantastinen! On vain ääripäitä, en koskaan löydä kultaiselle keskitielle.
En pysty upottamaan itseäni fiktiokirjallisuuteen, en ole saanut itse luettua yhtä ainoata opusta lävitse. Hukkaan itseni puoliväliin, saan paniikin ja yritän räpiköidä takaisin. Tv:tä en juurikaan katsele, sekin ahdistaa. Silloin tällöin pari piirrettyä vilahtaa silmieni ohitse, samoin muutama tositv-ohjelma aivan vahingossa. Elokuvissa käymisestä en erityisemmin nauti, enkä voisi kuvitellakaan pistäväni itseni sellaiseen tilanteeseen, jossa joudun istumaan ventovieraiden keskellä pimeässä salissa yksinäisenä imemässä tarinaa verkkokalvoilleni.

Arki on minulle tarpeeksi pelottava.

Hypomania kuplii vatsassa, vaikka niidenkin pitäisi pysyä poissa. Neuroleptit aiheuttavat lähes poikkeuksetta enemmän haittaa kuin hyötyä, vaikka klotsapiini kohdallani toimiikin hiukan jouhevammin. Vaikka kaikki haittavaikutukset superharvinaisista yleisiin iskevätkin kuin piikki lihaan, olen vaikea seurattava sydäntulehduksen vastikään sairastaneena.

Nyt minä en enää jaksa keskittyä. En ole hetkeen jaksanut, menen nukkumaan ja piirtelemään viivoja paperipäiväkirjaani, jonka hoitaja vaatii nähtäväksi.
Minä en sitä halua lukea, olen saanut kirjoitettua romaanin niinä hetkinä, kun en ole itsenäni ollut läsnä. En halua tuntea sen kaiken tuhoavan ajatuksia.