Jurvanen

En saanut viimeyönä oikein nukuttua, makasin väsyneenä yön läpeensä oikealla kyljelläni, jota noustessa kivisti ja kivistää vieläkin, hartialihas on inhottavan tulehtunut eikä kestä kosketusta.
Sain eilen uuden huonekaverin, jos tällaisessa paikassa nyt uskaltaa yhtään ketään yhtään minkäänlaiseksi kaveriksi nimitellä. Huutava pappa sai sydänkohtauksen ja nukkui rauhallisin mielin pois. Ehkä sen on nyt parempi olla, parempi kuin täällä huumattuna ja peloissaan, osaamatta kommunikoida enää.
Uusi poika, poika nimenomaan, on siinä 25 ikävuoden kieppeillä karkeasti arvioituna. Se istuu ikkunan edessä ja tuijottelee rupisia kynsinauhojaan, ei katso silmiin, ei vastaa puhutteluun, näyttää vain alistuneelta ja siirtyy ruokasaliin työntelemään perunaa ympäri lautasta.
Se vilkuilee ympärilleen kun luulee ettei kukaan huomaa, ei kai kukaan huomakaan, ei ainakaan hoitajat, mutta minä huomaan, tuijotan sen takaraivoa intensiivisesti ja yritän pakottaa sen kääntymään poltteesta ympäri. Katso nyt tänne, näytä mitä noiden värittömien ripsien takana elää. Minua kiinnostaa tietää, olenko analysoinut tarpeeksi tarkasti sen, vai uupuuko diagnoosistani tärkeitä tiedonmuruja. Jotakin elintärkeää, jota auktoriteettikaan ei saa koskaan tietää, koska eivät ne oikeastikaan ikinä tiedä koko totuutta, toppuuttelevat vain päälimmäiset mudat kuopattomiksi. Yhteiskuntakelpoisiksi kelvottomista.
Se mutisee omiaan ja tuijottelee, lääkkeitä ei vielä ole saatu kohdilleen, mutta se sopii minulle. Kaksi vetäytynyttä ja muualla vierailevaa, siirryn istumaan sen vierelle ja katselen ahnaasti, sillä on siniharmaat silmät, keltainen rinkula on puristunut iiriksen ympärille, eikai nyt sentään niin vahva fyysinen sairaus, toivottavasti se on huomattu. Haluaisin koskettaa, mutta en uskalla, en minäkään halua, että kukaan tulee ravistelemaan hereille, olo on silloin hapero ja irtonainen eikä ole liitoksissa ruumiiseen.
Kun se pysähtyy, se kysyy olenko täällä anoreksian takia.
Sanon olisipa se niin yksiselitteistä.
Jätän sen hetkeksi omiin oloihinsa, olemaan ja möllöttämään paikoilleen, haluaisin samaan paikkaan, sen kanssa samaan paikkaan, yksin toisella puolella käyminen on ikävää.
Sen nimi on Jurvanen ja sen yöpöydällä on musta muovikampa, vaikka sen tukka onkin höylätty pois, eikä sen naamassa kasva kuin muutama haituva.
Kun kerron siitä Leijonalle, joka tulee lauantain jälkeen vielä kerran käymään ja pelaamaan kanssani Kimbleä, Leijona näyttää loukkaantuneelta ja käskee miettimään tulisinko viikonloppuna käymään kotona, voisin pakata osastolle mukaan muutakin vaatetta kuin kaksi t-paitaa, kirkkaanpunaisen hupparin ja mälliset kollegehousut, jotka olen aikoinaan saanut puhtaina ja lähes käyttämättöminä pikkuveljeni jäämistöstä.
Olen rauhaton kun en osaa vastata Leijonalle mitään, en halua mennä, mutta haluan. Mutta siitä ei seuraa mitään hyvää, kohta huomaan taas olevani samassa ansassa, josta minut iskettiin pihalle.
Se ehdottaa että voitaisiin viettää vuosipäiväämme
ai mitä vuosipäivää
no vuosipäivää
en tiedä haluanko juhlistaa ensimmäistä kertaa kun otin sulta suihin.
Nyt täällä alkaa olla mielenkiintoista. Ja minä en jaksa pysyä aloillani, itken ja nauran ja hengästyn ja sydän on pamppailla ulos rinnasta, pam pam pampamapampamapammmpaapapam se tykyttää ja jättää lyöntejä välistä, välillä lepattaa turhan kovaa ja mietin ilmoittamista rytmihäiriöistäni. Mutta en jaksa istua alas EKG:tä varten, en verenpaineen mittausta, en mitään. Pääni on kuoriutua ulos kallosta, se rakoilee jo otsasta enkä jaksa välittää, jään vakoilemaan ja hengitykseni on liian tiivistä ja vinkuu ja rohisee ja minä haluan tupakkaa silti.