Aamun paniikki

Se on inhottavaa herätä yksin kun on tottunut siihen että joku tuhisee vieressä.
Kylmänhikisenä kaivaa kolean peiton lattialta ja puristautuu kasaan. Niin väsyneenä. Vihaten monta viikkoa jatkunutta ylivilkkautta. Kielessä on rakkuloita ja poskien sisäpinnoilla hankaumia viisaudenhampaiden kalistelusta yhteen. Kun on niin väsynyt.

Eilen näin Picasson näyttelyn, en minä erikoisesti kubismista piittaa, selkäranka vääntyy makkaralle sodanaikaisten teosten huoneessa, silmillä ei taidetta katsella vaikka ne sielun peili ovatkin olevinaan, ainoastaan sydämellä.

Lihon ja paisun ja olen nälkäinen, mutta en mätä ruokaa sisälleni, olen menossa kohti kohtuutta vaikka pelkäänkin joulua. Sitä miten sen vietän: saanko mennä äitille vai olenko yksin. Leijonalla on oma perheateriansa.

Minä päätän järjestää pikkujoulut perjantaina. En jaksa suunnitella, en uskalla soittaa saunavarauksesta, huomenna ehtii vielä, huomenna ehtii... Ottakaa paniikkikohtaus pois, en jaksa paiskoa päätä seinään ja itkeä karvaita kyyneleitä yksin. Löytää itseäni tuijottamasta ulko-ovea aamutakki valuen olkavarrelta alaspäin.
Syön tomaattimurskaa ja papuja kylminä suoraan purkista, tänään pitää syödä kananmunia. Syön niistä vain valkuaiset, vieläkin keltainen rasva pelottaa, ja haisee roskapusseissa sisällä liian kauan.

Olen ollut onnellinen niin kauan.
Toppuutellut itseäni hieman, ettei mene liian yli.
Nyt ei enää jaksa.
Olen vain niin väsynyt, uupunut, polttanut kynttilän molemmista päistä.
Katsellut alas parvekkeen kaiteen yli.
Jaksetaan vielä vähän aikaa.