Kinttusankarin jalat ne vaan puutuu

Ei saakeli... ja vajoan pulpetin alle tuholaisjengin syöksähtäessä salaperäisesti kohti liitutaulua opettajan kirskuttaessa numeroita sen pinnalle. Kakkasia ja kukkasia ja jotakin eriskummallista ehtii ilmestyä taulun alareunaan ennen kuin kukaan ehtii kissaakaan tavata.
Tänään siis vein pirteät peipposeni mukanani koululle niiksi pariksi tunniksi, jotka paikalla jaksoin olla kahden tunnin yöunien päälle. Ei tämä helppoa ole vaikka joku erehtyisi niin väittämäänkin. Nukahtaa puoli viideltä, herätä umpiväsyneenä ennen seitsemää, keittää kaurapuurot, vaihtaa yövaipat pois ja pestä rivi pyllyjä ja  hammasrivejä, saada nuorimmainen nielemään Sanasolinsa, pukea päivävaatteet jokaiselle päälle jossa mutkana matkassa se että kun yhden saa valmiiksi seuraava on jo ehtinyt riisua vaivalla puetut kledjut ja heitellyt ne ympäriinsä. Äkkiä käydä vielä pissalla ja tapella ulkovaatteet niskaan, muistaa ettei niitä puuroja ole vielä syöty ja äkkipikaa tunkea kuitupommit alas jokaisen kurkusta.

Ja tässä kohtaa sitä itse pääsee jalat ristissä kuselle. Vetää tuulipuvunhousut yöhousujen päälle ja suihkauttaa deodoranttia kainaloihinsa, tunkea kaksi purkkatyynyä suuhunsa pahanhajuisen hengityksen seuraksi, yrittää mahdollisimman sukkelasti löytää tavaransa, jotka joku on jo piilottanut ympäri kämppää pitäen tiukasti silmällä viattomannäköisinä eteisessä täysissä tamineissa toljottavia tuhotasmaaneja ettei ne vaan ehtisi keksiä enää mitään päänvaivaa.
Kengät jalkaan ja menoksi.

Mutta älkää pelätkö, en minä valita, se kun tyttö kiipeää syliin ja painaa päänsä rintaa vasten ja sanoo että isi mie rastan sinuu räjäyttää kaiken stressin tuhannentuusannuuskaksi.

Minä haluan olla aina rehellinen lapsilleni, vaikkei se aina reilulta tunnukaan. Vastaan aina siihen mitä kysytään kaunistelematta, koska haluan että hekin voivat aina olla rehellisiä minulle.