Takaisin sinne jonnekin

Sille on tehty manikyyri pitkien sormien kynsiin ja kuivat latvat on katkaistu vaalennetusta tukasta, joka kutittelee nenääni painaessani pääni sen niskakuoppaan.
Telkkarissa joukko lyhyitä miehiä sanoo että elämä on heille hankalampaa aikuisten maailmassa kuin pitkille. Ja niin se vain on totta, ei sitä pätkäläisiä oteta tosissaan, ei naisten eikä työnantajien silmissä. Eikä se miehiseltä tunnu olla suhteessa itseään päätä pidemmän kanssa.
Vaihdan kanavaa kun tulee Muodin huipulle, Ekatarina räjähtää nauramaan. Ihan ku siä.
Haista paska. enoo.

Kiedotaan naruja sen ranteisiin ja pujotellaan helmiä korviin. Suukottelen niskakarvoja lisää ja juon lasini vedestä tyhjäksi. Jääpalat on sulaneet jo aikoja sitten nesteeksi.

Se on jännittynyt kun se kuiskuttaa yöhön että tuntuu niin oudolta, jos mä oon raskaana. Mitä mä sitten teen…
Tuhahdan nukkumatille, että sitä nyt ehtii ajatella myöhemminkin, nyt pitää ajatella unia tai niitä ei ehdi näkemään. Lupaan tuoda sille pissatikun kun pääsen taiteenvaihtoreissultani töiden jälkeen. Se pörröttää tukkaani jättäessäni sen ensiapuun ottamaan potilaita vastaan jatkaessani itse matkaani omaan työpisteeseeni.

Housut puristavat niin maanperkeleesti, pakotan korkeavyötäröiset farkkukaprit kiinni ja puren hampaat yhteen kallistuessani etukumaraan. Vatsa palautuu sijoilleen pakosta, ehkä alaselkä lakkaa vihdoin juilimasta. Minä en käytä kipulääkkeitä enää, kieltäydyn siitä kunniasta ylpeyttäni, minä en käytä nukahtamislääkkeitä, minä käytän vain Efexoria ja luontaistuotteita vaikka se saakin suunnittelemaan juoksulenkkejä ja nutrausta, käsitaipeessa on jättimäinen mustelma perjantain verikokeesta vieläkin, ja varpaissa on vesirakkuloita.

Poltan tupakkaa ja juon mate-teeni, kaupasta pitää muistaa hakea omenaviinietikkaa ja nesteenpoistolääkettä, kesä ei ole minun aikani.