Se kysyy lapsuudestani.
Mitä haluan olla isona.
Iso vain.
Aikuinen.
Minä en osaa enää voimistella, mutta ainakin vien sen pahanolon pois kuiskailemalla tekstiviesteillä.
Vain minä jään tuijottamaan kattoa, ja miettimään elämää, kuuntelemaan musiikkia ja olen jo valmiiksi pettynyt itseeni, siihen että aamulla on taas vaikea nousta ylös.
Ei siltä kannata mitään kysyä, joojoo,
äiti tuumaa kun iskä jää paloasemalle
minun suuni roikkuu ja silmät ei seuraa sinne minne haluan,
vedän vain isoa collegetakkia tiukemmalle ja haluan itkeä vauvanitkua.
Eilen tuli vauvoja telkkarista, se vitosdokumentti jonka olen nähnyt jo kai 15-vuotiaana aikaisemmin,
silloin kun se tuli 4D:ssä, nyt se oli 5D.
Kun äiti jättää minut sairaalalle, poltan tupakan.
Soitan sille hetkeä myöhemmin ja kysyn mitä se sanoi ennen kuin jäin pois kyydistä.
Ja sitten mitä iskä oli sanonut.
En miä tajuu.
En herää silloin kun pitäisi, ja hoipun eteenpäin silmät ristissä.
Tänään konserttimatka, minua ei jännitä hyvällä tapaa,
harmittaa koska olen turpea ja itken taas mahaani yötä vasten.
Ei näin nopeasti ihmisen kuulu turvota, ei tämä ole edes terveellistä.
Minulla ei ole mitään kuntoa itsessäni jäljellä enää.
En jaksa edes nostaa kättäni ylös.
Ikkuna on auki ja tuntuu kuin kävisi Siperiassa paskalla.
Ikkuna on auki ja tuntuu kuin kävisi Siperiassa paskalla.
2 kommenttia:
Vekkulia konserttia!
kyllä se konsertti sitte sielä paikanpäällä alkaa viimeistään oikealla tavalla kutkuttelemaan, toivottavasti :)
Lähetä kommentti