Liian pieni poika

Mikä sun älykkyysosamääräksi tuli silloin kun kävit niissä testeissä?

En halua vastata kun numerolla ei ole mitään tekemistä oikeassa maailmassa onnistumisen kanssa, mutta se jankkaa ja jankkaa.

Sataneljäkymmentäkaksi mutisen vain, mutta en voi estää sitä ahdistusaaltoa, joka lyö ruumiini lävitse, mutta mitä väliä sillä on?! Mitä väliä sillä on että oon olevinaan viksumpi kun mun muut sisarukset kun en osaa laskea enkä puhua! Mitä väliä sillä on jos mulla menee kaikki aina perseelleen? Joo, jos mä oisin syntyny täysaikasena vittu mä olisin ollu viksu ja kaunis ja kaikki ois rakastaneet mua siitä hyvästä mutta nyt mä oon vaan epäonnistujapaska.

Poltan ahdistustupakan, kipinä leijailee yön tuulten mukana olemattomiin, odotan että Leijona käy vessassa ja kääntää itsensä sitten nukkumaan, minä nielen katkeria pillereitä ja yritän unta niin kovasti, mutta se ei halua tulla taaskaan. Ei se halua tulla kun olen niin vihainen. Minä olen vihainen itselleni, muille, ja varsinkin psykotädilleni, vieläkin olen vihainen siitä kuinka se viimeksi niin kylmästi sanoi minun joutuvan menemään sieltä pois pian, kuinka sekin on jättämässä minut kun kerrankin jokin juttu on toiminut ja olen tuntenut saavani jonkinlaista tyydytystä sessioistamme. Kun en kerran kenenkään muun kanssa jutellessani ole tuntenut minkäänlaisia onnistumisen ja edistymisen askeleita ottaneeni ikinä.

Minä itken ja kerron yölle huoleni, lievitän vihaani neulalla ja teen korvaani uuden reiän, vihaan niitä poissaolokohtauksia kun en hallitse itseäni, katselen vain vierestä, se sama paha joka ennen laittoi sormet kurkkuuni ja sai minut vihaamaan itseäni laittaa ne sinne yhä, se sama ottaa veitsen telineestä ja iskee sen reiteen, enkä minä voi asialle mitään, en muista edes niitä seuraavana päivänä, vaan ne tulevat väläyksinä mieleen niin pitkän ajan päästä.

Minun sairaudellani on vitun huonot oltavat. Ja minä vaan haluaisin siitä eroon. Mutta entä sen jälkeen? Minussa on niin paljon muutakin vikana kuin skitsofrenia, aivovaurio ja psykoottisuus. Minä olen liian hyvä ihminen, pistän muut edelleni enkä tiedä mitä elämältäni haluan. Olen luopunut kaikista haaveistani ja toiveistani ja nyt niitä ei enää edes tule. En enää innostu mistään, sillä se saa kaiken tuntumaan pahalta.

Psykotätini nauroi minulle viimeksi. Se sanoi että minulla on aivan uskomaton kyky saamaan kaiken kuulostamaan mahdottoman banaalilta. Että ihan kuin kesässäni ei olisi tapahtunut mitään, kunhan vain olin, mutta niinhän se on; en minä muista mitään muuta.

Minä tarvitsen säännöllistä keskusteluapua pysyäkseni kunnossa, kerran viikossa, minimissään, muuten minä katkeroidun niin pahasti ja sulkeudun pois. Heitän kaiken vitsiksi, ihan vaan ettei tarvitse näyttää haavojaan. Minulla on niitä niin monia ja niin syviä, ettei mikään taikatikkikään niihin pure vaan ne vuodattavat katkeruutta elimistööni kuin viinikanisterin hana sitä painettaessa.

Minä pelkään menettämistä, hylkäämiseksi tulemista ja sitä kuinka minut aina vaihdetaan toisiin. Minä olen vielä niin pieni lapsi, mutta minulta odotetaan tietynlaista kypsyyttä, jota ei varmasti odoteta muilta ikäisiltäni, siksi tunnenkin oloni aina niin paljon vanhemmaksi kuin olen. Koska en ole ikinä saanut olla se lapsi sisälläni, en ole saanut olla oma itseni.

Minusta vain tuntuu siltä etten minä jaksa tätä.