Voi maanantai ja 5 päivän odotus

Kotiäitiaamu. Aamupuurojen keittelyä, kuskailua, pyykinpesua, siivoilua. Huokailua taas tunnin pituisiksi jääneistä yöunista, rauhattomista sellaisista, siinäkin välissä ehtii heräillä tuijottamaan kelloa ja kääntämään kylkeä.

Oma aamu alkaa nyt. Teetä ja aamiaista, pari jaksoa Simpsoneita ja pakkailua. Kohta nokka kohti sairaalaa ja sytoihin. Tänään minä menen takaisin kotiin, voimaan pahoin ja haisemaan pahalta, katsomaan minun ukkojani, ne on olleet Leijonan talolla molemmat, Aivikselle se on hankkinut sinne oman luolan, ja kohta on kuulemma piha-aitaus ja mökkikin valmis.

Kyllä sitä eilen oli vähän pettynyt olo, kun poika lähti niin aikaisin omaan kotiinsa, ja meidän iskä ei palannut matkoilta ennen iltayhdeksää, sitä vain varttui ja kieriskeli henkisissä tuskissaan. Menneisyydestä eräs ukko laittoi viestiä, se sama ahdistus ja viha mitä se aikoinaan jätti jälkeensä nostelee taas päätään, kuinka joillakin voi olla sellainen vaikutus toisiin? Runnoa kunnolla itsetunnon lyttyyn ja saada vihaamaan kaikkea, jättää niitä henkisiä arpia kasan peräänsä. Vaikka se aika jonka ehtii viettää yhdessä olisi vain muutaman päivän pituinen.

Minä odotan lauantaita, viimeistä työssäoppimisvuoroa, sitten minulla on 15 opintoviikkoa kasassa, kaikki mitä tarvitsen, kaikesta muustakin pääsen läpi, enää tarvitsee stressata opparia, ja sehän vasta stressipatteja naamaan aiheuttaakin. Kun ei saa edes aihettaan päätettyä.

Minä odotan lauantaita, silloin minulle tulee kolme murua, ja yksi isi.

Erikivaa sunnuntaita vaan!

Alkaa jo ylikierrokset vietävien alikierrosten jälkeen tuntumaan pumpussa, vatsanpohjassa ja leukaperissä. Koko ajan on valmiustilassa, tumtumtumtum tu tumtumtumtum, kaikuu päässä asti. Koko ajan naurattaa, muttei se ole hyvänolon-naurua, se on sitä inhottavaa pakonomaista hillitsemätöntä hekottelua. Puheripuli painaa suussa. Yölläkään ei jaksaisi olla hiljaa, sitä vain pulputtaa menemään ja häiritsee toisten unia suunnitelmiaan ja kuvitelmiaan maalaillessa mielensä kankaalle, kai se auttaisi jos ne kirjottaisi ulos, pääsisi niistä, vaikkeikaan heti mutta yleensä viikkojen sisässä.

Odotan vain herätyskelloa ja pidättelen pissaa kovine kaulan imusolmukkeineni ja polvikipuineni. Lisää Buranaa ja päätöntä juoksentelua ympäriinsä. Vesi keittyy ja teepussi värjää kaiken ruskeallaan.

Olen laskenut, että jos minä olen koulupäivisin liikkeellä puoliyhdeksän pintaan vaikka ensimmäinen kellonkilkatus havahduttaa jo puoli kuusi, täytyy herätä myös nyt niihin aikoihin että ehtii. Lupasin lähteä messuille, juna lähtee yhdeksän jälkeen, ehkä olen puoliyhdeksän valmis ampaisemaan ovesta ulos kohti asemaa, vaikka pitää mennä varuillaan, ei se pumppu kaikkea kestä, se on tämä vajaatoiminta ja nämä maanisemmat minijaksot.

Minä ja pökertynyt hyttynen juodaan teetä ja selvitellään aikatauluja ja pelataan aamun pelit, Leijona saa nukkua vielä tunnin, sillä ei mene miljoonaa tuntia valmistautua, olen sille kateellinen, silti se näyttää ja tuoksuu aina hyvältä ja on pirteä viiden minuutin sisään heräämisestään hammaspesunraikkaana kahvikuppi kädessä valmiina lähtöön.

Kyllä minäkin haluaisin olla, ja oikeastaan syklin tällaiseen aikaan varmaan olisinkin, valmiina siis, en hyvännäköinen tai -tuoksuinen, mutten minä osaa. Teen miljoonaa asiaa yhtä aikaa ja kello juoksee ja minäkin juoksen mutta väärään suuntaan. Taputtelen peitevoidetta naamaani, klikkailen itselleni experiencepointseja, ehdin hamuta Nuuskamuikkusmukin suuhuni huulilleni. Kelaan ja kelaan ja haukon henkeäni kun ei sitä muuten saa, muljahtelee.

Jatkuva kiire ei-minkäänlaisen-kiireen perään, toisaalta mikäs sen parempi nostamaan pää sieltä mutakuopasta, mutta toisaalta taas tietää, että sinne palataan hetken kuluttua, kunhan stressi laukeaa. Menee siihen sitten päivä tai lähemmäs vuosi, kovemmin se kolahtaa kuin jos olisi koko ajan masentunut, niin ainakin minulla, pitkäaikainen masennus on vain hidasta päämäärätöntä itsemurhaa, äkillisessä romahduksessa sitä ei edes tule mietittyä kun nielee ne pillerinsä. Siksi minä en haluaisi lääkitystäkään, se on ihan liian helppoa yrittää, ja olen mielestäni yrittänyt sitä kikkaa jo ihan tarpeeksi monta kertaa vaikka pysyviä tuloksia en olekaan saanut aikaiseksi.

Pitkästä aikaa on se olo, että nyt minä saan tehtyä jotakin. Kotona on suursiivouksen aika, kasa koulutehtäviä odottaa tekijäänsä, kaivan jo peruskaavat kaapista ja mietin pitäisikö alkaa miettimään siitä jatkamista, mihin on jäänyt.

Hammas on louhinut oikeaan kämmenselkään haavan, rystysiin niitä ei yleensä tule, vaan pidemmälle. Silloin kun tunkee käden suuhunsa ja kaivaa pitsat ulos kurkusta. Se on nyt auttanut; oksentaminen. Pään olemista. Lauantaina, tiistaina ja sen jälkeen keskiviikon torstai-iltaan asti jatkuneiden itkujen jälkeen torstai, perjantai, lauantai ja tämä aamu. Aikaisemmin viikolla säärien ja käsivarsien nirhimistä, sekin auttaa, muttei yhtä pitkäksi aikaa kuin oksentaminen. En tiedä olenko koskaan ottanut oksentamisesta morkkiksia. Ei se minusta ole sen arvoista, nähden siihen tyyneen oloon jonka se tuo. Pystyy taas olemaan kun paniikki ei hakkaa ohimolla.

Alkaahan sen taas näkemään naamasta, sylkirauhaset poskissa turpoaa, ehkä tällä kertaa jopa lopullisesti, samoin silmät, kaunista bulimia ei kenestäkään tee, eikä lopullisesti laihaa, kuolee rumasti kylpyhuoneeseen vatsalaukku räjähtäneenä verta suupielessä, jää sinne haisemaan ikuisuudeksi kun on jo katkaissut kaikki välinsä ulkomaailmaan.

Mutta se on minun bentsediatsepiinini. Eikä siitä tule väsynyttä pilvistä oloa, siitä tulee terävä ja selvä olo. Tietää taas pystyvänsä johonkin.

Minulla on ollut ääniä päässä niin paljon, niitä tulee räjähdyksenä silloin kun stressi on yli hallussapidettävän kynnyksen. Ei sitä tiedä mikä on ulkopuolelta ja mikä sisältä, toisaalta olisi kivempi olla täydessä hiljaisuudessa vain niiden omiensa kanssa että tietäisi varmasti tarvitseeko niitä kuunnella.

Tupakkaa tekee koko ajan mieli, unet on pelottavia ja vielä herätessäkin itkettää ja tärisyttää ja kaivautuu kanin kanssa miehen kainaloon, se kuolaa tyynyyn ja jatkaa omissa maailmoissaan taju kankaalla ja se on hyvä niin, sen ei taritse turhaan tietää, riittää että se joutuu katselemaan muuta sekoamista.

Sekin on auttanut oloa kun isi soitti torstai-iltana ja pyysi anteeksi, sanoi ettei tämä tietenkään ole minun syytäni, koko sairastuminen, lisätauti, en tiedä kenen kanssa se on jutellut, mutta sillä oli valmiit sanat ja se oikea paino äänessä. Ja huoli ja kaikki kun en tänä viikonloppuna vielä saanut aloittaa sytostaatteja kerran on se keuhkopussi tulehduksissa ja täynnä vettä, mutta perjantaina kävin lääkärillä ja arvot oli ihan hyvät eikä kuumetta ole ollut pariin päivään, nesteet otetaan huomenna pois ja huomenna saan ehkä ensimmäiset tiputukset, jos ei ole epäilyttävää.

En tiedä, mitä tänään sitten loppujen lopuksi tekisi. Tiskaan, siivoan keittiön ja laitan vaatteet kaappiin. Imuroin ja pesen kylpyhuoneen, ehkä vaihdan lakanat ja pesen pyykkiä. Koneellakaan ei voi aikaansa viettää kun messenger huutaa tyhjyyttään ja ei-kiinnosta:aa, tulee vaan paha mieli. Ulos en taida mennä, ehkä sitten maalaan ja tuijotan televisiota, sekin kun niin paljon poikkeaa siitä miten aika arkena muuten kuluu. Mutta mitä sitä valittamaan, on minulla sitä omaa seuraa jos ei muuta, vaikka niistäkin suurinosa on pelottavia.

Ehkä sähköshokki herättäisi

Minusta tuntuu niin vääränlaiselta. Siltä ettei kukaan muu istu joka päivä kotona muistamatta mitä on tehnyt. Minä en vaan enää muista.

Televisio on paras kaveri. Aamulla kun Leijona lähtee töihin, katson piirretyt ja koirankoulutusohjelman. Sen vauvaohjelman ja morsianten laihdutusohjelman. Niiden jälkeen teen ehkä jotakin muuta. Luen kolme minuuttia, mutta sitten keskittymiskyky loppuu kesken. Itkeskelen ja hermoilen, mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä, että pysyy aikatauluissa; ettei olisi näin huono ihmisenä.

Kun Leijona tulee kotiin, teen ruokaa ja syönkin. Katson muodonmuutosohjelman, 70s shown, illalliskilpailuohjelman, stereotyyppihinttien luotsaaman heteroiden muodonmuutosohjelman ja Simpsonit. Yhdeksästä kymmeneen mitä sieltä nyt sattuu tulemaankaan. Kymmenen jälkeen mennään yleensä nukkumaan.

Telkkari kertoo sen, että aika ja päivä kuluu ja valuu hukkaan.

Saatan käydä kaupassa tai koululla heittämässä papereita ja siirtämässä päätöksentekopäiviä, lääkärissä, mielenterveystoimistossa. Nekin unohtaa jälkikäteen. Ei mistään saa kunnolla otetta. Stressaa koulun takia, muttei haluaisi vaan päästää irti, ettei viimeisetkin rippeet siitä itsestä, joka vielä vuosi sitten oli, valu käsistä.

Minua haittaa se, ettei ole ketään, jonka kanssa puhua. En ole parhaassa juttelukunnossa, mikä saa toiset vaivaantuneeksi, olen ehkä sellaisissa maailmoissa, ettei ne aukene aina muille. Mutta se välttely pistää vihaiseksi. Itselleni. Miksen voi olla sellainen kun muut haluaa. Miksen voi pitää omaa suutani kiinni ja kuunnella vain toisia. Sitähän jokainen haluaa; istua siinä terapiapenkissä ja sitten jos joutuu itse kuuntelijaksi valitella, kuinka huono on sanomaan mitään. Ei sen tarvitse olla lohduttavaa. Kunhan se on keskustelua. Sellaista ettei vastaa ympäripyöreästi jotakin ja anna olla, jos asia vaikka korjaantuisi. Kun ei se korjaannu. Ei se ikinä korjaannu.

Tunnen jatkuvasti tulevani väistetyksi. Kyllä minä tiedän, miksei minulle ole ikinä ollut läheisiä ystäviä, joille supattaa salaisuutensa ja kikatella aamuyöhön. Koska minulla tulee näitä kausia, kun mikään ei tunnu siltä kuin pitäisi ja ahdistun ja yritän puhua ahdistustani ilmoille, mutta se vain karkottaa kaikki. Kuin minun pitäisi olla kestohymyllä vieressä silittämässä ja pitämässä kädestä, mutta kuka minua silittää ja ottaa kiinni ja ymmärtää kun sitä tarvitsen.

On kaikilla menonsa ja muuta, kyllä minä sen ymmärrän. Sen ettei aina ehdi. Sekin suututtaa, kun itsellä on aikaa mitä pitäisi tappaa. Sitten sitä vain istuu ja tuijottaa niitä ohjelmiaan.

Tältä se varmasti tuntuu olla kun on ollut kaksikymmentä vuotta eläkkeellä. Kun odottaa ja odottaa vain, ja sitten tulee se katkeruus. Miksette tekään ikinä käy. Voisitte käydä useammin. Voi kun ette ehdi, olen minä teitä ajatellut, joka päivä.

Minäkin kun olen niin omistushaluinen ja mustasukkainen siinä mitä ystävyyssuhteisiin tulee. Parisuhteessa en niinkään, en sillä tavalla, en välttämättä kaipaa sitä huomiointia edes joka päivä, mutta…

Ja kun ehkä ylianalysoin. Liian pitkiä taukoja vastaamisessa, välimerkkien käyttö kirjoitetussa kommunikaatiossa, katseet, eleet… Siksi minä katselen psykologillakin lattioita tai syliäni, näperrän, kun en halua nähdä sen ilmeitä ja tehdä niistä tulkintoja ammattilaisen psyykestä ja persoonallisuudesta; siitä ei olisi kuin haittaa minulle, en pystyisi avautumaan, se ei enää olisi työtään tekevä avun ruumiillistuma vaan ihminen, jolla on omat huolensa.

Ylireagoin pieneen ja ne taas huutaa kun en kelpaa ja minua kiusataan tahallaan. Rangaistaan kun en olekaan vahva ja pärjää.

Ehkä vain lopetan

Aimée soitti eilen. Se oli pessyt jonkun paitani ja Napsu oli raivosta sekaisin. Lupasin lähettää uuden hikirievun tilalle, se kuulemma käy oikein mahtavasti.

Oikeastaan olen ollut ajattelematta sitä, että ne lähti viikko sitten. Noin vain taas katosivat elämästäni, katselin 30 metrin päästä kun eno pakkasi ne autoonsa ja lähti heittämään Helsinki-Vantaalle, kerran nyt IKEAankin oli menossa (olen muuten aina inhonnut IKEAa sydämeni pohjasta, mutta vanhuuttani olen myös alkanut himoitsemaan lokerikkokirjahyllyä sieltä), poltin tupakan ja lähdin itse iltavuoroon töihin.

Samaltahan se aina tuntuu kun lapsi viedään pois, tikarilta selässä ja sydämessä, oikeastaan kidutuskuolema olisi varmaan helpompi, kun tietää että se kipu loppuu joskus.

Nyt sitä vain herää aina uudestaan ja uudestaan repimiseen ja poltteluun.

Nyt on kuitenkin vähän parempi olla kuin pitkiin aikoihin. Olkoon sitten hetken, kunhan on vain. Tämäkin viikko on kohta kärsitty, enää 5 viikkoa töitä, toisilla lomaa, minä en vielä ole saanut selvitettyä, minä päivänä ja mihin aikaan koulun pitäisi taas jatkua, vaikka tuskin ensimmäsinä päivinä sinne tietäni löydän, työsopimukseni jatkuu 14. päivään. Nyt olen jo päässyt passiiviselle tasolle koulun ajattelemisen kanssa. Ei se tunnu miltään. Paitsi siltä, että en ole aikaansaanut mitään aiheeseen liittyvää koko kesäkauden aikana.

Niin, antaa aivojen levätä nyt kun niillä on siihen mahdollisuus.

Käyn kuitenkin suht viimeisillä höyryillä nyt.

Niin kuin se yksi rouva sanoi; hänellä on ensimmäinen kesäloma vuoden 2009 jälkeen, minun viimeinen kesälomani oli rippikesä 2004, vaikka silloinkin olin poimimassa mansikoita muutaman viikon, ja osa vuoden 2005 kesästä kun muutin Englantiin.
Kyllähän nuoret jaksaa!

Oikeasti ei jaksa, nykyään ihminen kulutetaan loppuun aikaisin.
Henkisesti, ei fyysisesti.
Kun tulevaisuus näyttää niin pelottavalta, eikä silläkään, että tekee kaikkensa ole välttämättä mitään väliä sillä saatko töitä tai pääsetkö kouluun.

Muttei siinä kohtaa kun noin sanotaan hieman häkeltyneenä kärsimyksen teitä verratessa voi kuin hymähtää, huokaista ja sanoa niinpä kai, ja mielessään huutaa saatanaa.

Olen ajatellut useampaankin otteeseen, että vain lopetan tänne kirjoittamasta, se ei olisi kovinkaan suuri menetys maailmalle, palaisin takaisin omiin muumipapanmuistelmiini, paperiversioihin, kuulakärkikynän siniseksi sotkemiin käsiin ja turvonneisiin kämmeniin ja lukkoutuneisiin pikkusormiin, vesirakkuloihin ja jännetupintulehduksiin.

Se on oikeasti enemmän minua, ennen kirjoitin paljonkin. Minulla oli monta eri päiväkirjaa, niissä oli sekä tavallisia päivämerkintöjä, maailman noloimpia runoja (minä en ole koskaan tykännyt runoista mutta joskus riimittelyn tuoma sarkastinen euforia toimii mielialankohottajana), piirroksia, novelleja, koosteita, käytyjä dialogeja niin tämän maailman edustajien kanssa kuin niitä joita päässäni joskus kerrotaan. Otteita muiden teksteistä ja pelkkiä yksittäisiä sanoja tai sanapareja, jotka on sillä hetkellä naurattaneet (kuten happiviikset, se sana saa minut aina hykertelemään, tai ihan tavallinen pylly).

Jään kuitenkin miettimään asiaa, lopettamista.
Ehkä tässä kuitenkin oli enemmän järkeä silloin kun sain olla pahemmassa kunnossa, nyt tuntuu enemmän väärältä kertoa siitä kuinka paskasti menee, enkä edes kerrokaan. Se ei sovi nykystatukseeni.

Haluaisin maata selälläni lattialla ja antaa niskan jännityksen purkautua painamalla kalloa vasten kovaa alustaa.  Samalla painaa lapojakin, se sattuu vain hetken, sitten pyörryttää ja sen jälkeen tuntee kuinka hampaita on kiristänyt.

Unohdan taas eväät kotiin, tai muistan ne polttaessani aamutupakkaa autolla, mutten enää jaksa könytä takaisin sisälle hakemaan, olkoot, en minä tarvitse, vaikka tuleekin nälkä, mutta on sitä ennenkin nälässä olleet, ja Afrikan lapset ne vasta nälkäisiä ovatkin, on minulla tupakkaa ja vettä, vaikka teepussitkin on kaikki käytetty neljään kertaan.

Olen petturivalehtelijapaskiainen, minähän lupasin että mennään huvipuistoon, muttei enää kerkeä, ei tänään, eikä huomenna, ja sitten kaikki on jo liian myöhäistä. Vaikkei kukaan muu muistaisikaan, itse muistaa ja se on aina kauheinta.

Leijonalla on huomenna viimeinen sytostaattihoito, luulin, että se meni jo, väärinymmärryksiä, niistähän meidät on tehty, sekin sanoo ettei mitään mistä tarvitsisi tietää, tapahtunut, ei sen tarkemmin mitään erikoista, että ei sitä lasketa, ja pitää yrittää vaan ymmärtää, vaikka minä en todellakaan halua, mutta en jaksa riidelläkään, tiedän että kohta olen enemmän murusina, eikä tämä viikko näytä helpolta ilman tavaroiden viskomistakaan.

Oksettaa koko ajan.

current playlist

Musiikki on läpi elämäni ollut tärkeä osa arkea. Olen soittanut pianoa nelivuotiaasta, kitarankaulaan tartuin ensimmäisen kerran seitsenvuotiaana. Instrumenttien maailmassa olen vähän jokapaikanhöylä ja ukkonooan onnistuu lurittamaan ilmoille aina nokkahuilusta viuluun ja saksofonista kirkon urkuihin.

However, perussairauteni vuoksi on pitkiäkin ajanjaksoja, kun musiikki on kiellettyä. Silloin kun pää on täynnä meteliä muutenkin, ei kestä minkäänlaista lisärasitusta. Vuosi sitten oli viimeksi tämmöinen pidempi periodi, kun ei voinut edes harkita radion pitämistä auki, tv-ohjelmat katsottiin hiljaisimmalla mahdollisella volyymilla ja puhelin ja tietokone pidettiin tietenkin äänettömällä.
Musiikki stressaa enemmän kuin rauhoittaa tätä päätä.

Iltaisin joudun sulkemaan soittimet hyvissä ajoin ennen nukkumaanmenoa, eikä tule kysymykseenkään kuunnella musiikkia rentoutuakseen. Musiikki inspiroi tekemään. Pienikin luritus saa himoitsemaan siivousta keskellä yötä tai ulos pakkaseen juoksulenkille karkaamista.

En osaa keskittyä metelissä, koska olen sen verran tottunut kuulemaan omat ajatukseni. Välillä on suuri vaiva kaivaa niitä omimpia mietteitään kaiken sen mölyn keskeltä, joka korvien välistä on lähtöisin. Ajatukset harhailevat sinne sun tänne ja jos satun keskustelemaan jonkun kanssa, unohdan helposti, mikä olikaan omien puheideni pääpointti, tai mitä muut juuri ovat sanoneet.
Koulussa opin parhaiten, jos tukena on luennoimisen lisäksi visuaalista virikettä, esimerkiksi kalvosulkeiset, ja joudun kirjoittamaan omat muistiinpanoni. Tämäkään keino ei ole takuuvarma, että kaikki menee jakeluun, ja vaatii suuria ponnistuksia pitää keskittymiskykyään yllä aiheessa, sekä tupakkatauot tunnin välein.

Ehkä siksi olen mieltynyt kirjoittamiseen ja muutenkin internetissä keskusteluun, kun on mahdollista nähdä sen ajatuksen kadotessa, missä oltiinkaan. Lukihäiriö on tämänkin oppimis- ja keskittymisongelman takana.

Vihaan kerrostaloja, kun ei voi vaikuttaa toisten metelöintiin.

Huutaminen aiheuttaa posttraumaattista stressipaniikkia. Lapsuudenkodissa oli sitä paljon, ja vieläkin äänenkorottaminen kenen tahansa toimesta saa niskavillat pystyyn ja varpailleen. Enää en pillahda itkuun kuten vielä pari vuotta sitten ennen masennuslääkekokeiluja, tai siis kyllä kyyneleet nousevat silmiin jos huutaminen kohdistuu minuun, mutta nykyään kestää sen, jos vaikka naapurit riitelevät keskenään.

Tämän hetken top10:

1. Billie the Vision and the Dancers: Summercat
2. My Chemical Romance: Bulletproof Heart
3. Manic Street Preachers: Little Baby Nothing
4. Frank Turner: The Real Damage
5. Volbeat: Fallen
6. Tenaciuos D: Kickapoo
7. Thin Lizzy: Boys Are Back In Town
8. The Who: Magic Bus
9. D.A.D.: Sleeping My Day Away
10. The Buggles: Radio Killed The Star

Toisen suru

Onpa ärsyttävää kuinka elämä heittelee. Miksei vain voisi olla keskinkertaisia päiviä ja mielialoja, miksi niiden täytyy heitellä laidasta laitaan? Mutta siitähän se diagnostisessa masennuksessa onkin kyse. Siitä, ettei pahaa oloaan osaa purkaa millään tavalla ja jää sen hampaiden puristukseen, eikä sitten taas hyvää oloaan osaa käsitellä, koska sille ei löydy rationaalisia perusteita.

Maanantaina olen väsynyt, ja syystäkin, niin monta valvottua päivää.
Tiistaina univelkapotin huventamisen jälkeen sitä vasta onkin puolikuollut.

Keskiviikkona ja torstaina kaiken sen aliaktiivisuuden jälkeen käynkin huomattavan ylikierroksilla. On sitä ja tätä ja tota ja koko ajan pakko tehdä, ettei pakahdu euforiaansa.

Mutta tänään, tänään ei mikään huvita. Sen tietää heti herätessään. Jos ei jaksaisi avata silmiään, ei voi luvassa olla kaunis näky. Tappelemista tukan, finnirykelmä, ummetuksen, vaatteiden, järkyttävän sotkun ja kylmyyden kanssa.

Kuu nauraa vielä puoli yhdeksältä taivaalla.

Äärimmäisen vitutuksen tuntee leukaperissään, jokainen askel on uusi naula arkkuun. Mikään ei tahdo onnistua, ja silti yrittää olla hermostumatta. Ei kiroile eikä revi papereita silpuksi, sen sijaan, että heittelisi tavaroita ympäriinsä karjuen ja lopulta kaiken ulos antaneena lysähtäisi maahan nyyhkyttämään uupuneena, kunnon ihminen sulkee hanat, jupisee ajatuksissaan, puristaa rystyset valkeina kyntensä reiteensä ja toteaa kohteliaasti no ei se mitään.

Kun päässä on meteliä ei kestä yhtään fyysisen maailman metakkaa.

En tiedä, toiminko oikein. En enää halua alentua saamaan raivokohtauksia, angstaamaan, itkemään silmiä päästäni... en olla huono ihminen vaan haluan olla kaikinpuolin mallikelpoinen. Kiellän pahan mielen olemassa olon ja korvaan sen typerillä mantroilla kuinka tää tästä helpottaa ihan kohta joo.

Mutta mihin se kaikki paha olo mahtuu? Mitä sitten kun tämä ruumis on jo korviaan myöten sitä täynnä, vuotaako se yli vai onko se kuten liuottimet ja haihtuu vähitellen ilmaan?

Kiristää vähemmän kun saa suljettua oven perästään, laittaa musiikit täysille ja kahmii suuhunsa kaksi kipollista lohdutusmuroja, asettuu hieman ja sylkee ulos kaiken paskan. Päättää, että vaikka kuinka joku nyt ehkä saattaisi soitella tai ottaa muuten kontaktia, ei todellakaan aio suostua sellaiseen vaan sulkee itsensä sisälle peiton alle ja nukkuu pahan pois.

Silti se yksi pieni puhelu yhdeltä tärkeältä, jolle ei voi olla vastaamatta kun ei voi olla varma, kuinka pahasti on joku hätänä, saa taas näkemään, ettei itsellä nyt niin huonosti kuitenkaan mene, ja muistuttaa, että tämä on vain yksi päivä, ja ehkä huomenna herää toisenlaiset silmät päässään.

Ehkä, mikä hykerryttävän hieno sana, joka jättää kaikki mahdollisuudet avoimiksi.

Liian pieni poika

Mikä sun älykkyysosamääräksi tuli silloin kun kävit niissä testeissä?

En halua vastata kun numerolla ei ole mitään tekemistä oikeassa maailmassa onnistumisen kanssa, mutta se jankkaa ja jankkaa.

Sataneljäkymmentäkaksi mutisen vain, mutta en voi estää sitä ahdistusaaltoa, joka lyö ruumiini lävitse, mutta mitä väliä sillä on?! Mitä väliä sillä on että oon olevinaan viksumpi kun mun muut sisarukset kun en osaa laskea enkä puhua! Mitä väliä sillä on jos mulla menee kaikki aina perseelleen? Joo, jos mä oisin syntyny täysaikasena vittu mä olisin ollu viksu ja kaunis ja kaikki ois rakastaneet mua siitä hyvästä mutta nyt mä oon vaan epäonnistujapaska.

Poltan ahdistustupakan, kipinä leijailee yön tuulten mukana olemattomiin, odotan että Leijona käy vessassa ja kääntää itsensä sitten nukkumaan, minä nielen katkeria pillereitä ja yritän unta niin kovasti, mutta se ei halua tulla taaskaan. Ei se halua tulla kun olen niin vihainen. Minä olen vihainen itselleni, muille, ja varsinkin psykotädilleni, vieläkin olen vihainen siitä kuinka se viimeksi niin kylmästi sanoi minun joutuvan menemään sieltä pois pian, kuinka sekin on jättämässä minut kun kerrankin jokin juttu on toiminut ja olen tuntenut saavani jonkinlaista tyydytystä sessioistamme. Kun en kerran kenenkään muun kanssa jutellessani ole tuntenut minkäänlaisia onnistumisen ja edistymisen askeleita ottaneeni ikinä.

Minä itken ja kerron yölle huoleni, lievitän vihaani neulalla ja teen korvaani uuden reiän, vihaan niitä poissaolokohtauksia kun en hallitse itseäni, katselen vain vierestä, se sama paha joka ennen laittoi sormet kurkkuuni ja sai minut vihaamaan itseäni laittaa ne sinne yhä, se sama ottaa veitsen telineestä ja iskee sen reiteen, enkä minä voi asialle mitään, en muista edes niitä seuraavana päivänä, vaan ne tulevat väläyksinä mieleen niin pitkän ajan päästä.

Minun sairaudellani on vitun huonot oltavat. Ja minä vaan haluaisin siitä eroon. Mutta entä sen jälkeen? Minussa on niin paljon muutakin vikana kuin skitsofrenia, aivovaurio ja psykoottisuus. Minä olen liian hyvä ihminen, pistän muut edelleni enkä tiedä mitä elämältäni haluan. Olen luopunut kaikista haaveistani ja toiveistani ja nyt niitä ei enää edes tule. En enää innostu mistään, sillä se saa kaiken tuntumaan pahalta.

Psykotätini nauroi minulle viimeksi. Se sanoi että minulla on aivan uskomaton kyky saamaan kaiken kuulostamaan mahdottoman banaalilta. Että ihan kuin kesässäni ei olisi tapahtunut mitään, kunhan vain olin, mutta niinhän se on; en minä muista mitään muuta.

Minä tarvitsen säännöllistä keskusteluapua pysyäkseni kunnossa, kerran viikossa, minimissään, muuten minä katkeroidun niin pahasti ja sulkeudun pois. Heitän kaiken vitsiksi, ihan vaan ettei tarvitse näyttää haavojaan. Minulla on niitä niin monia ja niin syviä, ettei mikään taikatikkikään niihin pure vaan ne vuodattavat katkeruutta elimistööni kuin viinikanisterin hana sitä painettaessa.

Minä pelkään menettämistä, hylkäämiseksi tulemista ja sitä kuinka minut aina vaihdetaan toisiin. Minä olen vielä niin pieni lapsi, mutta minulta odotetaan tietynlaista kypsyyttä, jota ei varmasti odoteta muilta ikäisiltäni, siksi tunnenkin oloni aina niin paljon vanhemmaksi kuin olen. Koska en ole ikinä saanut olla se lapsi sisälläni, en ole saanut olla oma itseni.

Minusta vain tuntuu siltä etten minä jaksa tätä.

Pienta aamumarinapaivitysta

Tulin asken isalle "nukkumaan" hetkeksi; kavin suihkussa, kampasin tukkani ensimmaisen kerran moneen p¨aivaan ja pesin hampaat, ajoin sangen naamasta ja kaivoin pakastimesta sinne hetkea aiemmin tunkemani lusikat silmapussien iloksi.
Deodoranttia.
Ja rasvaa, olkapaat on taynna punaista aurinkoihottumanappya, tai sitten se on jotain allergiaa.
Odottelen, että talo herailee ja vanhempi pikkusisko lahtee toihin ja isa nousee keittamaan teeta ja tekemaan aamupalaa, sillä on lyhennetty tyoviikkoa vatsahaavan ja umpisuolen puhkeamisen jälkeen, kerran se ei pysty olemaan vaan sairaslomalla ja levata oloaan paremmaksi.

Parin tunnin paasta haen Nuhan ja Nathanielin naapurista Aiméen vanhemmilta. Ajattelin, että voitaisiin lahtea karrylenkille sairaalalle vaikka puiston kautta, eikohan nekin ole aika hadissaan kun viimeksi on pikkuveljen nahneet verissapain lattialla.

Mutta Romysta. Romylla on epilepsia, ja siihen pitkien kokeilujen kautta vihdoin loydettiin ihan kohtuuhyva laakitys, joka valitettavasti on taman vuoden puolella kevaalla alkanut menettaa tehoaan, mutta siita on vaan viitattu kintaalla neurolla ja sanottu etta katsellaan nyt.
No, eipa katsella enaa.
Paa'asiassa sen epilepsia on tuijottelua ja pienta tajunnanmenetysta, mutta on myos naita pahempia kohtauksia, joissa lahtee jalat alta. Nyt se on ilmeisesti lyonyt paansa poytaan, otsassa on tikit ja silma on mustana, tukkaa on ajeltu takaraivolta, etta se on saatu ommeltua kiinni.
Se hyvä puoli lapsissa on, etta kun luut ovat niin pehmeita varsinkin kallossa, harvemmin tulee pirstaleita ja enempaa vauriota aivoihin, ja toipuminenkin on nopeaa.
Viela ollaan vahan pyorryksissa ja unisia ja itkuisia ja kasi on kipea, mutta ainakin hereilla. Sairaalassa ollaan, kunnes kaikki kokeet onnistuu entiseen tapaan, tehoseurannasta kuitenkin on nyt paasty lastenpuolelle, mika on vähän kivempi paikka kuitenkin.

Viela ei voi sanoa miten tama tasta lahtee etenemaan, mutta aika sen nayttaa.

Nyt on tee valmista, pitkasta aikaa ihan kunnon haudutettua lehtiteeta eika mitaan paskaa pussipakattua moskaa, siirryn tasta juttelemaan ja tupakoimaan isan kanssa kuistille.

Selkä paskana, räkää poskella ja itku silmässä jo valmiiksi

En mennyt polille tänään, lähetin angiina-viestin. Olisihan se toisaalta ollut ihan mukava pukea päälle ja kävellä rohkein mielin ovesta ulos, mutta yksikin päivä sisällä on päälle liikaa. Kun tulee niitä ajatuksia. Niitä kehoituksia.
Rättipoikki ja halko pinossa. Uni olisi saanut jatkua ikuisesti, mutta jos olisin vaan jäänyt sänkyyn nukkuisin vieläkin. Eikä se käy kun on kiire. Kiire pakata, kiire ja kiire ja kiire. Silmiä särkevän kiire.

Huomenna tulee rahaa, huomenna soitan sossuun onko takuuvuokra-asia edennyt, huomenna halon hiuksia ja puren hammasta raha-asioiden takia ja ostan paketin makaroonia, pullon ketsuppia ja tölkin maitoa. Siinä loppukuun ruuat.

Poltin puuron pohjaan, tosin ensin se kiehui yli ja paskoi levyt. Kaiken siivoamisen voi jättää myöhemmäksi.

Kuvanveiston työt ja portfolio pitää palauttaa perjantaina, perjantaina on myös taidehistorian koe. En ole vielä saanut koemateriaalia, enkä tehnyt kahta viimeistä kuvanveiston työtä, enkä koonnut portfoliota. Enkä sitä enkä tätä enkä tuota. Onhan tässä aikaa, aika rientää ja minä sen mukana. Kiire on parempi kuin se jos olisi aikaa pohtia ja ajatella.
Ettei tuntuisi epätoivoiselta vaikkei ole edes ruokaa. Kun sitä kerrankin voisi jopa syödä hyvillä mielin.

Huomenna saan lääkkeitä flunssaan, vihdoin, jos sitä vaikka paranisi ihmeen kaupalla.

Vaikeaa sanoa että on poikki

Nykyään on enimmäkseen tuntunut siltä että kaikki menee hyvin. Että on paremmalla mielellä eikä jaksa angstata joka asiasta. Että entäs sitten vaikka ketsupit räjähtää pitkin seiniä ja jääkaappi haisee ja ei saa nukuttua ja...

Se ei ole helppoa sanoa että nyt on kyllä paha olla. Nyt ei jaksa. Nyt kiukuttaa.

Eilen oli huono päivä, vaikka se kiva olikin. Olen kipeänä taas, eikä se uni tule yhdellä Stellalla vaan se on näköjään otettava kaksi, mikä on pelkkää rahan tuhlausta. Kai se on olevinaan stressi päällä kun kaikkea pitäisi tehdä.

Menin kouluun myöhässä ja itkin ja raivosin sitten sijaiselle joka nalkutti asiasta ettei se ymmärrä kuin mikäkin keskenkasvuinen ipana. Päivä oli ihana; kävelin kuutisen kilometriä luokkakaverini kanssa, käytiin sen luona teellä ja sain siltä joululahjan, joka osoittaa kuinka hyvin se on oppinut minut tuntemaan näiden muutaman hassun kuukauden aikana. Se oli myös hankkinut toiset parveketossut että voidaan käydä yhdessä tupakalla ilman häsläämistä kenkien kanssa.

Ostin Anttilasta kameran, nyt ei tarvitse lainailla toisten omia ilman lupaa.

Tänään heräsin kahden aikaan, Elmo tuli päivähoitoon ja sen jälkeen Pupukin tupsahti pariksi tunniksi riemukseni kylään. Silti seura ei tunnu piristäneen ollenkaan. Mitään ei ole saanut aikaan. Pitäisi siivota ja tiskata, mutta väsyttää ja kiukuttaa vaan.

Pitäisi päästä juttelemaan polille lääkärin kanssa nukahtamisesta, silläkin alkaa olla ideat lopussa.

Annan itselleni luvan käydä aikaisin lepäilemään, siivoan ja tiskaan sitten huomenaamulla ennen salille lähtöä, jos vaan suinkin saan aikaiseksi. Pitää saada rutiinit taas kohdilleen.

Mua väsyttää ihan vitusti

Väsyttää silmiä, haukotuttaa, on löysä olo, rytmihäiriöitä... haluan vaan saada nukuttua, muttei se ole ihan niin helppoa. Täysikuu odottelee nurkalla taas. Joka kuukausi sama tappelu, onko ihme että alkaa hieman kyllästyttää jo?
Mahanpohjani hyppää kurkkuun, puristaa ja oksettaa ja inhottaa ja on tyhjä olo, täytän ruualla, jota en edes nenän tukkoisuuden takia maista, mikään ei miellytä mutta on parempi laittaa sisään lisää ja lisää tavaraa. Ettei tarvitsisi tuntea sitä ahdistavaa tyhjyyttä.
Väsyttää oikeasti niin saatanan vitun paljon etten jaksa mitään.
Pitäisi siivota ja tiskata ja pestä vessa ja pakata, eikä minusta ole mihinkään. En jaksa nousta ylös sängystä ja viedä jalkopään täyttäneitä astioita altaaseen likoamaan, en saa otetta hommista, minä en jaksa.

Huomenna Englantiin.

Sunnuntaina on täysikuu, tällä viikolla nukkumisesta ei ole ollut vaihteeksi toivoakaan. Inhottaa olla luonnonarmoilla, vaikka pistää se kyllä nöyräksi.
Huomenna en kyllä mene kouluun, en jaksa, tämä on ollut yhtä tappelua saamattomuuteni kanssa. Kuinka vaikeaa oikeasti on saada itsensä liikkeelle?
Juttelin asiasta tänään hoitajani kanssa, jokseenkin syvällisesti, vaikka olinkin täysin pihalla puolesta mitä se sanomisistani päätteli, suurimmaksi osaksi johtuen siitä että olen pihalla aivan kaikesta muustakin sleep-deprivationin takia.
Juna oli myöhässä vartin, mutta vastoin tavanomaista reagoimistani, en tuntenut ärtymystä ja vihaa maailmaa kohtaan, vaan odottelin tyynesti, poltin muutaman tupakan ja vilkuilin kelloani miettien mihin bussiin sitä vielä ehtisi juosta. Käynneistä on aina loppupäivää ajatellen hyötyä.

Istuin Leijonan kanssa käytävän nahkapintaisilla penkillä odottamassa sen lääkäriä, kävin syömässä äidillä perunan ja hain kaupasta oikeaa ruokaa jääkaappini valon seuraksi. Ensimmäisen kerran ikinä viileäkaappi näyttää ihmismäisen täydeltä.

Väsyttääväsyttääväsyttää.

Identiteettikriisi osa 2

Ensimmäinen ajatus jonka päivästä muistan on vittu mul on iso perse. Yritän totutella poikien housuihin ja poikien paitoihin, nahkatakkia ei voi laittaa päälle koska se on ihan tyttöjen takki. Eipäs käykään, kaikki suunnitelmat uusiksi.
Jos painan aamulla yli kilomäärän X, en syö aamupalaa. Tänään se on rajalla, ja jätän sitten välistä: ei ole kuin yksi tunti ennen ilmaista ruokailua.
Matikan koe on vaikea, hyvällä onnella sormet ristissä pääsen siitä läpi, ehkä osasin ynnätä ensimmäisten tehtävien yhteenlaskut sormipelillä oikein (luultavasti en).

Vien Pupun neuvolaan, täti on sanonut sille keväällä, että se on läski lapsi ja täytyy tulla syksyllä seurantakäynnille. Kihisen raivosta, voi jumalauta, kai se nyt enemmän painaa kuin muut viisivuotiaat, onhan se puolitoista päätä pidempikin! EU-direktiivit eivät yllä pelkästään käyriin kurkkuihin. Läskejä lapsia kehotetaan liikkumaan enemmän, ei kai riitä että on kerran viikossa jalkapalloharjoitukset ja urheilukoulu, tarhaan kävellään tai pyöräillään melkein kilometrin matka ja suurinosa vapaa-ajasta menee ulkona touhutessa, hyi huonot vanhemmat.
Enää ei tarvita edes terveydenhuollon alalla maalaisjärkeä,
tai silmiä päähän, kun lukee paperissa kaikki
minkä verran viisivuotias poika yleensä painaa
kuten totesin luokkakaverilleni, joka kävi terkkarilla kun on rintapistoksia, lepopulssi lähes sata, terkkari totesi että varmaan on rintasyöpä, mene lääkäriin.
No mutta, sehän se tietenkin, täysin loogista...



Myönnän polilla, että en enää kehtaa itkeä siellä. Että en vaan luota. En vaan tunne että se olisi sallittua, kun aina on kehoitettua lopettamaan (turha vikiseminen). Minä en ikinä haluaisi huomata sanovani lapselle että lopettaa itkemästä. Että ota lelu, ota karkki, elämä on ruusuilla tanssimista, unohdetaan kaikki paha. En ikinä. Pahempaa hallaa ei pienemmälleen voi tehdä. Lapsi saa ja pitääkin olla lapsi, mutta ei se tarkoita sitä että negatiivisten tunteiden olemassaolo täytyy kokonaan tyrmätä.

Lääkärinaika on sovittu parin viikon päähän, enää puolitoista viikkoa niin tulee (korotettu vihdoin kun täyttää pyöreitä<3)opintotuki... perjantai on aina perjantai.

Elmolla on lauantaina synttärit, minut on kutsuttu syömään kakkua, enkä osaa olla stressaamatta lahjasta. Mistä se nyt tykkäisi?

Kultapien, älä itke.

Minun on pitänyt vähän miettiä. Että mitä sitä nyt tekisi asioiden suhteen. Paskarako.
Olin maanantain osastolla, tiistaina lähdin töihin Leijonan mukana, se meni labraan ja ortopediselle, sen jälkeen piti mennä kipupoliklinikalle, mutta lähetettiinkin sädepolin lääkärin juttusille.
Tuumori puskenut rankaan degeneraatiorikkoon, onko ihme että sattuu.
Se pitäisi leikata pois, päivämäärä tulee postissa.
Tänään se käy vielä markkerikokeissa, vien sen sitten kotia takaisin lepäämään. Pelottavaa sinänsä kuinka nopeasti sitä menee huonompaan kuntoon sairauden suhteen kun saa tietää olevansa oikeasti kipeänä, sunnuntaina tai edes maanantaiaamuna ei olisi uskonut, millainen se on nyt: väsynyt ja kurja eikä mikään huvitakaan. Ei ruoka, ei ulos meneminen, ei telkkari.
Ymmärtäähän sen.
Mutta
en ole tottunut olemaan se joka häärii ympäriinsä ja yrittää saada syömään tai lähtemään mukaan kauppaan (loppujen lopuksi ei käyty kaupassa ollenkaan ja kitkuttelin kahdella tupakallani ja kohta ruokatunnin merkiksi käyn ostamassa kahviosta askin).
Jätin sen aamulla kurjistumaan peittovuoren alle, murjottamaan.
Ja lähdin töihin. Uranainen. Kuulostan huonolta ihmiseltä, mutta en voi huolehtia Leijonasta koko aikaa, en minä pysty, enkä halua. Kuulostaa vainoharhaiselta, mutta tämä vaikuttaa liian salajuonelta ollakseen totta; jään ansaan enkä voi lähteä ja huolehtia vain omista murheistani, saanpahan muuta ajateltavaa, mutta juuri nyt oli jo päiväjärjestys täyteen buukattu.
Toisaalta äidinvaistoni kirkuvat vihaisina etten ole paijaamassa sen päätä ja tuputtamassa lämmintä keittoa. Uhmaan sitä, kerran ei minulla ole munasarjojakaan.

Lauantaina käyn katsomassa tarkemmin asuntoa, paljonko tarvii tapettia ja kuinka tehokkaasti täytyy kylpyamme jynssätä. WC-rengasta ei kuulemma makseta, sen joudun ostamaan itse, jos tahdon vaihtee, kerran on vain pari vuotta vanha. Yök, sanon minä. En minä vieraiden kusirenkaille halua istua miettimään elämää.
Maanantaina on lapsiasian käsittely Englannissa, inhottaa. Edelleen mietin, että jos en menisikään, tiedän että koko juttu menee pipariksi, ties vaikka kieltäisivät kaiken näkemisen, vaikka olenkin viimeviikkoina petrannut huomattavasti (Leijonan tilanne auttaa siinä mielessä että nythän minulla on se, mitä haluan; joku paapottavana). Yritän itkeä kaikki itkuni etukäteen pois, etten murru heti alkuunsa, se nyt ei varmasti parantaisi kuvaa päättäjien silmissä, ei osaa huolehtia itsestään. En minä osaakaan, mutta muut ovat sitten asia erikseen.
Sain koulusta lapun. Varoituksen, että aloitetaan tasokokeilla: englantia, ruotsia, matikkaa. Ja että minä voisin suorittaa joitakin lukion kursseja samaan pötköön. MINÄ ! Selviäisi sellaisessa tappolaitoksessa päivääkään.
Opinto-ohjaajan aika on myös varattuna, olen niin special case. Pitää muka miettiä mitä haluan tehdä tämän jälkeen.
Mitä saan tehdä? Vaihtoehdoksi on annettu kansanopiston vammaislinja ja kiinteistönhoitokoulutus paskalapion jatkeeksi!
Haluaisin tarhantätiksi (tai siis setäksi), mutten saa olla tekemisissä muiden ipanoiden kanssa "turvallisuussyistä". Talomaalariksi ei ole keuhkojen osalta. Pukuompelijaksi en halua, koska siinä katoaisi kaikki into tekemiseen. Moneen ammattiin olen liian siro rakenteeltani, muihin muuten vain kelvoton.
Ehkä jään paskatyöpaikkaani istumaan perseelleni koko loppuelämäksi, pitääkö sitä nyt leivästään nauttiakaan.
Kävin eilen esittelemässä nuorelle pariskunnalle Leijonan vanhan (ja omistaman) yksiön ylemmästä kerroksesta, kai siinä kaupat kehtaa tehdä, opiskelijoidenkin kanssa. Ehkä se rakkaus kestää ainakin vuoden.

Tänään Pupu tulee kylään <3