Haluaisin maata selälläni lattialla ja antaa niskan jännityksen purkautua painamalla kalloa vasten kovaa alustaa. Samalla painaa lapojakin, se sattuu vain hetken, sitten pyörryttää ja sen jälkeen tuntee kuinka hampaita on kiristänyt.
Unohdan taas eväät kotiin, tai muistan ne polttaessani aamutupakkaa autolla, mutten enää jaksa könytä takaisin sisälle hakemaan, olkoot, en minä tarvitse, vaikka tuleekin nälkä, mutta on sitä ennenkin nälässä olleet, ja Afrikan lapset ne vasta nälkäisiä ovatkin, on minulla tupakkaa ja vettä, vaikka teepussitkin on kaikki käytetty neljään kertaan.
Olen petturivalehtelijapaskiainen, minähän lupasin että mennään huvipuistoon, muttei enää kerkeä, ei tänään, eikä huomenna, ja sitten kaikki on jo liian myöhäistä. Vaikkei kukaan muu muistaisikaan, itse muistaa ja se on aina kauheinta.
Leijonalla on huomenna viimeinen sytostaattihoito, luulin, että se meni jo, väärinymmärryksiä, niistähän meidät on tehty, sekin sanoo ettei mitään mistä tarvitsisi tietää, tapahtunut, ei sen tarkemmin mitään erikoista, että ei sitä lasketa, ja pitää yrittää vaan ymmärtää, vaikka minä en todellakaan halua, mutta en jaksa riidelläkään, tiedän että kohta olen enemmän murusina, eikä tämä viikko näytä helpolta ilman tavaroiden viskomistakaan.
Oksettaa koko ajan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti