Ei paskoja juttuja muisteta.
Samoin kuin paskoina aikoina ei niitä hyviä enää ole olemassa.
Olen spontaanisti oksennellut lähes joka päivä ihan kauniin itseni rinnuksille. Puklaillut inhottavia limajärviä paidoilleni. Yöni nukun sentään taas kuin vauva ilman koliikkivatsakipuja; potkien ja riuhtoen ympäriinsä silmät puristettuina kiinni, heräten päänsärkyisenä ja vihaisena. Ollut myöhässä joka kerta iskän kanssa sovitusta aikataulusta, suuttunut entistä enemmän itselleni ja raahautunut töihin seitsemänuutisten aikaan suoni sykkien ohimolla.
Gillian McKeith pyörtyisi jos tietäisi minun käyvän yhtenä päivänä viikossa paskalla, koska sen useammin en omassa kotonani ehdi olemaan, en ehdi minään muuna päivänä, ja olen tukossa, turvonnut ja väsynyt kellonympäri kadehtien niitä jotka itkevät olevansa ummessa, jos paska ei tule kolmeen päivään.
Siitäkään ei ole iloa, että tämä on tynkäviikko, ja on enää tämä ja huominen, minullahan ei ole mitään juhannussuunnitelmia, Leijonalla on hautajaiset, enkä minä halua siskon kanssa mökille, koska se on aina loppujen lopuksi yhtä kamalaa joutua olemaan loukussa sen kanssa samalla saarella, ja ehkä 21 vuotta riittää, ja voin tehdä välissä jotakin muutakin. Kuten istua yksin kotona ja tuijottaa televisiota, josta ei tule ohjelman ohjelmaa.
Kenelläkään muullakaan ei ole suunnitelmia, tai - mikä todennäköisempää - minulle ei haluta niistä kertoa, kaikilla on parisuhde ja 99 prosentista ihmisistä tulee parisuhteessa pystynokkaisia paskiaisia, ja kaikkein parasta on olla oman kullan kanssa, ehkä tavata muita pariskuntia ja jutella pariskunta-asioita, hell, kyllä minäkin mieluummin olisin parini kanssa ja istuisin sen kanssa rannalla vesisateessa syömässä mansikoita ja heittelemässä leipiä, katselemassa vastarannan kokkoja ja juoksemassa kiljuen kymmenasteiseen mereen ja takaisin saunaan.
Minua kun ei lasketa mukaan juttelemaan pariskunta-asioista, minun parisuhteenihan ei ole todestaotettava.
Silmiä turvottaa ja valkuaiset ei ole valkoista nähneetkään, ne on kirkkaanpunaiset ja silmämunat yrittää pullottaa turvonneiden luomien kanssa kilpaa. Valutan kyynelnestettä pitkin leukaani, ja räkä on kirkasta ja juoksevaa.
Ei näistä pyhistä saa mitään iloa, tekee vaan mieli ampua aivonsa pihalle, ja olenkin tullut siihen lopputulokseen, että se loppujen lopuksi olisikin paras vaihtoehto, lääkkeistä ei voi olla satavarma, eikä siitäkään että hyppäisi jostakin alas, ajoneuvojen alle jääminen tuo pahaa mieltä muillekin ihmisille, eikä itsemurhan pidä olla itsekäs teko, joten se ei saa satuttaa toisia, ja se on siksi poissuljettu vaihtoehto.
Vaikka vähän ampuisi ohi, ei silti tarvitse enää herätä.
Enää ei voi sanoa että näinä päivinä minä en vaan jaksa, nämä päivät ovat taas arkea ja kaikki se edistys mitä puolentoista vuoden aikana saatiin polilla on valunut kankkulankaivoon.
En enää edes odota syksyä ja töiden loppumista, minulle on ihan yksi ja vitun sama mikä vuodenaika on kun lopetan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti