Ihan paras päivä!

Tätä on ootettu! Siis kuin kuuta laskevaa konsanaan. Kivaa päivää. Päivää kun tuntuu ihan normaalilta ihmiseltä! Päivää kun ei masenna tai ei käy ylikierroksilla, tuntuu pystyvänsä vaikka ja mihin, eikä ole maailman paskin ihminen vaikka päättäkin vain löhötä ja herkutella sohvalla kultsimultsinsa sylissä, pelata feisbuukipelejä kultsimultsinsa feisbuukitilillä ja tuijotella telkkaa kultsimultsinsa kanssa! Päivää kun oikeasti kiinnostaa elämä ja tuntuu siltä että tässähän saattaa olla jopa jotain järkeä. Päivää kun jaksaa nähdä kokonaiskuvan eikä aina vain pieniä murusia sieltä ja täältä ja tuolta osaamatta rakentaa niistä oikeannäköistä palapeliä. Päivä kun maha on pömppö ja turvoksissa mutta vittujakaan ei voisi kiinnostaa kun aurinko paistaa ja hymyilyttää niin että peräsuolikin suipistelee ylöspäin!

Tänäinen poliaika siirrettiin eilen puoli yhdestä kymmeneen. Ensin en ollut alkuunkaan mielissäni, mutta sittenpä alkoi tuntua siltä, ettei sillä nyt sen suurempaa väliä ole. Kouluun hakemaan tehtävämonisteita, bussilla miekkarille, siellä vuorovaikutuksentäyteistä keskustelua, Sinooperi, apteekki, ruokakauppa ja takaisin kouluun tekemään tiistaitehtävät valmiiksi. Kotiin halailemaan ja tavarataloon pyörähtämään hanipupsipuppelin kanssa. Ruokaa, karkkia ja hyvää ohjelmaa. Laatuaikaa ja yhdessäoloa ihan älyttömän pitkästä aikaa, tuntuu ainakin että kunnon yhdessäolokerrasta olisi taas vierähtänyt tovi jos toinenkin, kun en ole osannut olla läsnä.

Psykosetä hieroo ohimoitaan ja huokaisee helpottuneen hämmentyneenä. Parina viime kertana olen ehdottanut osastoa ja tasaavan lääkityksen kokeilua... nyt ei edes tahtoisi muistaa miksi, koska sinä olet taas ihan eri ihminen. Nyt olet siinä, silloin et ole tainnut oikein olla.

Niin minä olen aina väittänytkin; että ei minun oloja ymmärtääkseni riitä se, että kerran kuussa käyn avautumassa, niin on varmasti monella muullakin, ja kokonaiskuva jää täysin muodostumatta, ja itselle ne pahat olot patoutuu sisään ja niihin reagoi turhan voimakkaasti. Tulee halu satuttaa itseään (ja usein sitä halua toteutetaan), tahtoo pois, tahtoo kuolla, mikään ei vain tunnu kivalta ja pelottaa - mutta... se ei ole koskaan jatkuvaa, kunhan oppii keinonsa aukaista ne lukot (joiden aukominen ilman apukeinoja on lähes mahdotonta). Minä olen ihan onnellinen loppupeleissä, jos selviän viikon tappomasennuksella ja viikon manialla kerran muutamassa kuukaudessa tai jopa puolessa vuodessa. Kumpikin vuorotteleva olo on kamalaa, ei ole ikinä hyvä olla, mutta nyt niistä ollaan selvitty edes joksikin aikaa. Ainakin tuntuu siltä. Tänään on tuntunut hyvinkin vahvalta ihmiseltä. Sellaiselta jolla on oikeus olla juuri semmoinen kun on!

Ja minähän olen, ainakin tämän päivän ajan: vähän turvoksissa oleva pömppömahainen kaljuuntunut liian lyhyt ukko, jolla on sysimustat silmänaluset, punaisia ihottumaläiskiä naamassa; joka voi aina välillä niin pahoin sytostaateistaan että oksentelee jaloilleen; jonka mielestä persimonit maistuvat makeutusaineelta ja ovat karmeinta shittiä mitä maa päällään kantaa, mutta silti taitaa ostaa niitä vielä uudelleen jonakin päivänä; joka on tyhmä ja vähän vajaa ukkeli, joka kulkee ympäriinsä aviomiehensä pieruverkkareissa, kun ei jaksa kaivaa omiaan kaapista.

Eilinen sytostaatti oli puolivälikäynti, puolet siis enää jäljellä, ja joulukuun lopussa päästään ylä- ja alapäätähystyksiin (toivottavasti ei samaa letkua käyttäen, etenkään, jos järjestys on ala- ja sitten vasta yläpää) tarkistelemaan, voiko suolet jo saada rakennettua takaisin yhteen eli saanko paskaputkeni vihdoin ja viimein ja kaikkien itkujen jälkeen takaisin! Tuntuu taas, että tässäkin sairastamisessa on jotain ideaa, kun saa itsekin tietää, mitä tapahtuu, ja että tulevat tapahtumat ovat näilllä näkymin oikein mieluisia. Kyllä on edelleenkin ihan kamala ikävä paskantamista nimittäin.

Erikivaa sunnuntaita vaan!

Alkaa jo ylikierrokset vietävien alikierrosten jälkeen tuntumaan pumpussa, vatsanpohjassa ja leukaperissä. Koko ajan on valmiustilassa, tumtumtumtum tu tumtumtumtum, kaikuu päässä asti. Koko ajan naurattaa, muttei se ole hyvänolon-naurua, se on sitä inhottavaa pakonomaista hillitsemätöntä hekottelua. Puheripuli painaa suussa. Yölläkään ei jaksaisi olla hiljaa, sitä vain pulputtaa menemään ja häiritsee toisten unia suunnitelmiaan ja kuvitelmiaan maalaillessa mielensä kankaalle, kai se auttaisi jos ne kirjottaisi ulos, pääsisi niistä, vaikkeikaan heti mutta yleensä viikkojen sisässä.

Odotan vain herätyskelloa ja pidättelen pissaa kovine kaulan imusolmukkeineni ja polvikipuineni. Lisää Buranaa ja päätöntä juoksentelua ympäriinsä. Vesi keittyy ja teepussi värjää kaiken ruskeallaan.

Olen laskenut, että jos minä olen koulupäivisin liikkeellä puoliyhdeksän pintaan vaikka ensimmäinen kellonkilkatus havahduttaa jo puoli kuusi, täytyy herätä myös nyt niihin aikoihin että ehtii. Lupasin lähteä messuille, juna lähtee yhdeksän jälkeen, ehkä olen puoliyhdeksän valmis ampaisemaan ovesta ulos kohti asemaa, vaikka pitää mennä varuillaan, ei se pumppu kaikkea kestä, se on tämä vajaatoiminta ja nämä maanisemmat minijaksot.

Minä ja pökertynyt hyttynen juodaan teetä ja selvitellään aikatauluja ja pelataan aamun pelit, Leijona saa nukkua vielä tunnin, sillä ei mene miljoonaa tuntia valmistautua, olen sille kateellinen, silti se näyttää ja tuoksuu aina hyvältä ja on pirteä viiden minuutin sisään heräämisestään hammaspesunraikkaana kahvikuppi kädessä valmiina lähtöön.

Kyllä minäkin haluaisin olla, ja oikeastaan syklin tällaiseen aikaan varmaan olisinkin, valmiina siis, en hyvännäköinen tai -tuoksuinen, mutten minä osaa. Teen miljoonaa asiaa yhtä aikaa ja kello juoksee ja minäkin juoksen mutta väärään suuntaan. Taputtelen peitevoidetta naamaani, klikkailen itselleni experiencepointseja, ehdin hamuta Nuuskamuikkusmukin suuhuni huulilleni. Kelaan ja kelaan ja haukon henkeäni kun ei sitä muuten saa, muljahtelee.

Jatkuva kiire ei-minkäänlaisen-kiireen perään, toisaalta mikäs sen parempi nostamaan pää sieltä mutakuopasta, mutta toisaalta taas tietää, että sinne palataan hetken kuluttua, kunhan stressi laukeaa. Menee siihen sitten päivä tai lähemmäs vuosi, kovemmin se kolahtaa kuin jos olisi koko ajan masentunut, niin ainakin minulla, pitkäaikainen masennus on vain hidasta päämäärätöntä itsemurhaa, äkillisessä romahduksessa sitä ei edes tule mietittyä kun nielee ne pillerinsä. Siksi minä en haluaisi lääkitystäkään, se on ihan liian helppoa yrittää, ja olen mielestäni yrittänyt sitä kikkaa jo ihan tarpeeksi monta kertaa vaikka pysyviä tuloksia en olekaan saanut aikaiseksi.

In sickness and in health

Mietinpähän tässä, mistä sitä kirjoittaisi. Olisi minulla paljonkin, mutta toisaalta taas ei mitään. En ole hyvässä kunnossa, ja olen ollut yksin, enkä siitäkään tykkää. Leijona tulee tänään illalla kotiin, ja vaikka pelkäänkin sitä että onko se minulle vihainen, kun en pärjääkään yksin, odotan sitä. Maalailen sairaita kuvia päässäni, että sitten kaikki on taas paremmin.

Kerron nyt kuitenkin hoidoistani, koska niistä en ole kertonut oikeastaan mitään. Vain sen, että semmoisissa olen käynyt nyt parin viikon välein, seuraavan kerran ensimaanantaina.

Ensimmäinen kerta reilu kuukausi sitten oli ihan kamala. Ne olot. Oksetusta, jatkuvaa pahoinvointia, se haju ja väsymys. Pyörtyilin ja olin voimaton, enkä muutamaan päivään päässyt sohvalta ylös ilman apua, edes käymään vessassa. Elin parisuhteessa oksennusämpärin kanssa lähes kaksi viikkoa ennen seuraavaa hoitoa. Olin täysin sitä mieltä, että tämä loppuu tähän ja minä en pysty jatkamaan.

Vaihdettiin komboa, sitä ennen oli juoksemista verikokeissa ja hoitajalla. Ja sille olinkin sitten kaikesta varmistelusta huolimatta allerginen. Sytostaatti on solumyrkkyä joka isketään tiputtamalla kroppaan. Se tappaa noin kaiken, ja siitä se haju tuleekin kun mätänee sisältäpäin. Se on kuolemanhaju. Kuvitelkaa löytävänne muovipussista matoinen ja puoliksi hajonnut eläimenraato, pistäkää päänne sinne sisään ja tiedätte, miltä meillä tuoksuu.

Se allerginen reaktio iski aika kovaa. Solumyrkky kyllä kirveltää, mutta se kirvellys tuntui jo aika liioittelulta ja kutsuin hoitajan käymään. Sillä pakeni naamasta väri ja se lähti hakemaan lääkäriä, minä makailen hölmistyneenä paikallani kun ei ole mitään aavistusta siitä, mitä nyt on mennyt pieleen. No, naama, kaula ja torso nosti pintaan 5 x 5 senttistä paisetta ympäriinsä. Onnellinen en ollut. Olo ei ollut yhtä oksettava kuin ensimmäisellä kerralla (vain kolme, neljä päivää se ämpäri kulki sinne minne minäkin), mutta se, että näytti ruttotautiselta vaikutti ja vaikuttaa vieläkin elämään suuresti. Nykyään paiseet on madaltuneet eikä enää punoittele yhtä pahasti kuin aikaisemmin, mutta... kyllä ne läntit vielä hohtaa yhtä pahasti kuin Petteri Punakuonon nokka. Enää ei tarvitse käyttää puoltatoista tuntia maskeerauksen tekemiseen aamulle, vaan riittää puolisen tuntia ensin peittää ja sen jälkeen maalata itseensä varjostuksia ja korostuksia ettei taikinanaamana tarvitse nokkaansa pihalle pistää.

Epäonnistuneen hoidon jälkeen taas vannoin, etten menisi enää kiusattavaksi. Pidin kaksi taukoviikkoa ja sittenhän sitä taas mentiin. Vihaten maailmaa ja lääkäriäni ja hoitajaani. Kaikki sujui kuitenkin ihan hyvin. Kirvelsi, väsytti ja yökötti, mutta seuraavana päivänä pystyin jo pakottamaan itseni jalkeille ja viettämään yhden kiireimmistä viikoista pitkään aikaan koulun ja töiden osalta. On ollut pahoinvointia ja olen oksennellut niin pakosti kuin itseni pakottaen, enemmän pahoinvointi on ollut henkistä kuin fyysistä tällä kertaa ensimmäisten päivien yltiömäistä väsymystä. Pyörryttää ja vietän suurimman osan päivästäni vaaka-asennossa tai istuen. Tunto alkoi lähteä raajoista jo viimeisintä tiputusta ottaessa, eikä se edelleenkään ole täysin palannut. Polttelee jalkoja ja sormia ja niskoja ja selkää särkee jatkuvasti. Syön aika paljon särkylääkkeitä ja käytän kipulaastaria ja pahoinvointinappeja. Ikeneni vuotavat verta ja nivustaipeet on täynnä kovia pahkuroita, ilmeisesti imusolmukkeita. Limakalvot kuivaa aika pahasti.

Ja sitten se tukka. Voi jumalauta. Minä en halua olla kalju. Olen kerran elämässäni ajanut jenkkisiilin päähäni. Irokeesi oli lempparini pitkän aikaa. Ja sitten on tullut ajeltua pois pariin otteeseen kaikki muut paitsi etutukka ja pulsarit, mutta että kaljuksi pitäisi ruveta?

Pää on täynnä kaljuja länttejä, niitä alkaa olla enemmän kuin tukkaa on enää päässä kiinni. Piposta ei voi luopua. Suihkukaivo täyttyy karvapalloista enkä halua kammata päätä selväksi kun ne irronneet tupot, jotka ovat sotkeutuneet vielä kiinni olevaan karvoitukseen valuvat pois eikä ole tuuheaa ja hyvinvoivaa kampausta vaan puliukon pää. Ei varmaan ole vaikea arvata, ettei itsetuntoa ole oikein nimeksikään.

Nyt kun Leijona on ollut poissa sunnuntaiaamusta asti, olo on ollut vielä paskempi kuin tavallisesti. Ei ole ollut ketään, johon voisi turvata. Sunnuntaina olin kolmansilla non-deiteillä, joiden jälkeen tajusin, ettei tätä näin voi tehdä, minä en sitä ihmistä halua satuttaa, ja vaikka se onkin täysin sen omaa syytä, että se on mennyt kiinnostumaan liikaa siitäkin huolimatta, että alusta asti ollaan sovittu, ettei tästä tule koskaan mitään enempää kuin ajanviettoa yhdessä, keskusteluja, kävelyjä, ehkä kädestä pitämistä, muutama halaus ja pieni pusu, poden syyllisyyttä. Minun pitää työntää se pois.

En osaa vieläkään olla yksin, kyllä minä haluaisin osata, mutta en vain osaa. Nyt olen ollut kaksi yötä ja kohta lähes kaksi päivää, ja samalla viinavarastot on huvenneet, psykiatrialla pitää inttää vastaan, ettei tarvitse lähteä osastolle, ja enolle ilmoitetaan, että käy hakemassa kaikki lääkkeeni pois. Käsivarsiin ilmestyy reikiä ja paidanhihoihin punaruskeita noroja. On paniikki kun tulee pimeää ja kun ulkona on ihmisiä ja inhottavia koiria.

Ja vituttaa kun on niin heikko, etenkin henkisesti.

Ain't right

Tänään heräsin siihen että kiukutti nähty uni, se oli vittuilu-uni, minä vittuilin, ja vaikka siitä nautin, se suretti, koska asianomainen ei koskaan saa tietää kuinka paljon hänen olemassaolonsa minua järkyttää ja ärsyttää.
Sen jälkeen itkin tunnin, kymmentä yli neljästä kymmentä yli viiteen, ja onhan siitä jo aikaa kun oikeasti olen itkenyt, yleensä se tulee vasta töissä kun istun paskajäykkänä seitsemästä yhdeksään ja nielen raivonkyyneleitä, ihan niin kuin ennenvanhaan.

En osaa enää itkeä samalla tavalla kuin nuorempana, silloin kun koko iltapäivä ja yö saattoi mennä parkuessa tyynyyn omia olojaan kunnes sitä oli niin poikki ja naamastaan valkoinen ja turvoksissa, ettei enää jaksanut. Se loppui siihen, kun elämäni ensimmäinen SSRI-lääkitys poiki käyntiin 17-vuotiaana. Sen jälkeen en ole enää oikein toiminut. Joko vain raivostun tai ilostun tai sitten olen passiivipaavo enkä jaksa välittää.

Toisaalta se on kai ihan hyvä asia.
Olevinaan.
Vaikka silloin kun raivostun, raivostun ihan kunnolla. Joka päivä, noin kolme kertaa nykyään, koska olen niin vihainen, vittuuntunut ja surullinen kellonympäri.

Sairauteeni ei sovi perinteiset masennuslääkkeet, mutta en kyllä ole ikinä löytänyt neurolepteistäkään mitään muuta kuin haittaa. Efexor turrutti vasta puolenvuoden jälkeen, Mirtazapinilla tunsin sen kahleen jo ensimmäisen viikon aikana ja lopetin, vaikka väitettiin, että annosta suurentamalla olo varmasti paranisi.

Kuten Efexorinkin kohdalla.

Mutten minä suostu syömään lääkkeitä ilman poliseurantaa. Kenenkään ei pitäisi suostua siihen, etenkään, jos on vielä hitusenkaan masentunut.

Meille oli tullut viesti työpaikkatupakoinnista, joku oli onnistunut sytyttämään tulipalon tupakkapaikalla, epäilen ennemminkin potilaita kuin työntekijöitä, savuttomassa sairaalassa ei parane jättää merkkejä olemassaolostaan, jos palaa. Nyt täytyy myös muistaa leimata itsensä ulos, jos ruokatunnin ulkopuolella lähtee kärylle, onkohan taas naurettavampaa paskaa kuultu. Mitä väliä sillä on miten ihminen ne 10 minuutin kahvitaukonsa sitten viettää? Saamalla vähän liikuntaa ja tuhoamalla ihan itse itsensä vai levittämässä persettään kahvipöydän ääressä pullien ja karkkien kanssa? Kahdeksaa tuntia istumista päivässä ei korvaa mikään määrä iltaisin ja viikonloppuisin harrastettu liikunta, se on tervetuloa metaboliseen oireyhtymään ihan vuoden, parin sisällä. Siitä oli viime kesänä uutisissa taas tutkimus.

Enhän minä edes jaksa ruokatunnin puolta tuntia käyttää kokonaan kerralla.

Heti aamusta soitettiin, tulenko viikon päästä maanantaina leikeltäväksi, sanoin että kerkeän aikaisintaan 15.8. iltapäivällä, silloin aamulla vien Jupun ekaksi päiväksi ekalle luokalle ja odotan ne muutaman tuntia, mitä niitä paikalla pidetään, että voin viedä sen kotiin ja jutella siitä, miltä tuntui.

Varmaan ei tarvitse murehtia siitä, että menisi läheskään yhtä huonosti kuin minun ensimmäisen luokkani ensimmäinen päivä, saati sitten ensimmäinen luokka kokonaisuudessaan, tai toinen tai kolmas ja neljäskin, jos sitä lasketaan.

Ne sanoi vaan loukkaantuneena että jaaha ja että leikkaava lääkäri on sitten tiistaina 16.8. mahdollisesti käytettävissä, ja jos ei ole, se soittaa ja pitää yrittää sumplia, kerran minä en hengestäni välitä tarpeeksi. Ja koska yskin nyt hengityselimiäni pihalle, pitää mennä keuhkokuvaan tarkistamaan, ettei ole levinneisyyttä, miksei ne katso viime viikon CT:stä, luuleeko ne että ihan yhdessä viikonlopussa alan kehittelemään jotain etäpesäkkeitä?

Poikittainen paksusuoli kulkee vaakasuunnassa oikealta vasemmalle. Kyseisellä alueella sijaitseva syöpä voi aiheuttaa mahakramppeja.

No älä vitussa.

Tämä on pitkälti angsti-postaus, mutta niin on koko elämäni taas muutenkin

Tällaista koko viikon jatkunutta, vai kaksi, vai kolme, vai kuinka kauan, jatkunutta kokonaisvaltaista ulkonäköahdistusta ei ollakaan nähty aikoihin, jos koskaan. Jos koskaan on varmaan aikamoista paskanpuhumista, koska kyllähän minä olen kamalammankin näköinen ollut joskus, ainakin toivottavasti, enkä vain kuvittele, koska muistaahan tällaisia asioita ei voi.

Ei paskoja juttuja muisteta.
Samoin kuin paskoina aikoina ei niitä hyviä enää ole olemassa.

Olen spontaanisti oksennellut lähes joka päivä ihan kauniin itseni rinnuksille. Puklaillut inhottavia limajärviä paidoilleni. Yöni nukun sentään taas kuin vauva ilman koliikkivatsakipuja; potkien ja riuhtoen ympäriinsä silmät puristettuina kiinni, heräten päänsärkyisenä ja vihaisena. Ollut myöhässä joka kerta iskän kanssa sovitusta aikataulusta, suuttunut entistä enemmän itselleni ja raahautunut töihin seitsemänuutisten aikaan suoni sykkien ohimolla.

Gillian McKeith pyörtyisi jos tietäisi minun käyvän yhtenä päivänä viikossa paskalla, koska sen useammin en omassa kotonani ehdi olemaan, en ehdi minään muuna päivänä, ja olen tukossa, turvonnut ja väsynyt kellonympäri kadehtien niitä jotka itkevät olevansa ummessa, jos paska ei tule kolmeen päivään.

Siitäkään ei ole iloa, että tämä on tynkäviikko, ja on enää tämä ja huominen, minullahan ei ole mitään juhannussuunnitelmia, Leijonalla on hautajaiset, enkä minä halua siskon kanssa mökille, koska se on aina loppujen lopuksi yhtä kamalaa joutua olemaan loukussa sen kanssa samalla saarella, ja ehkä 21 vuotta riittää, ja voin tehdä välissä jotakin muutakin. Kuten istua yksin kotona ja tuijottaa televisiota, josta ei tule ohjelman ohjelmaa.

Kenelläkään muullakaan ei ole suunnitelmia, tai - mikä todennäköisempää - minulle ei haluta niistä kertoa, kaikilla on parisuhde ja 99 prosentista ihmisistä tulee parisuhteessa pystynokkaisia paskiaisia, ja kaikkein parasta on olla oman kullan kanssa, ehkä tavata muita pariskuntia ja jutella pariskunta-asioita, hell, kyllä minäkin mieluummin olisin parini kanssa ja istuisin sen kanssa rannalla vesisateessa syömässä mansikoita ja heittelemässä leipiä, katselemassa vastarannan kokkoja ja juoksemassa kiljuen kymmenasteiseen mereen ja takaisin saunaan.

Minua kun ei lasketa mukaan juttelemaan pariskunta-asioista, minun parisuhteenihan ei ole todestaotettava.

Silmiä turvottaa ja valkuaiset ei ole valkoista nähneetkään, ne on kirkkaanpunaiset ja silmämunat yrittää pullottaa turvonneiden luomien kanssa kilpaa. Valutan kyynelnestettä pitkin leukaani, ja räkä on kirkasta ja juoksevaa.

Ei näistä pyhistä saa mitään iloa, tekee vaan mieli ampua aivonsa pihalle, ja olenkin tullut siihen lopputulokseen, että se loppujen lopuksi olisikin paras vaihtoehto, lääkkeistä ei voi olla satavarma, eikä siitäkään että hyppäisi jostakin alas, ajoneuvojen alle jääminen tuo pahaa mieltä muillekin ihmisille, eikä itsemurhan pidä olla itsekäs teko, joten se ei saa satuttaa toisia, ja se on siksi poissuljettu vaihtoehto.

Vaikka vähän ampuisi ohi, ei silti tarvitse enää herätä.

Enää ei voi sanoa että näinä päivinä minä en vaan jaksa, nämä päivät ovat taas arkea ja kaikki se edistys mitä puolentoista vuoden aikana saatiin polilla on valunut kankkulankaivoon.

En enää edes odota syksyä ja töiden loppumista, minulle on ihan yksi ja vitun sama mikä vuodenaika on kun lopetan.

Eilinen yö oli kamalaa itsesääliä. Itkin tai siis yritin olla itkemättä tätä kesää, ja kuinka perseestä tämäkin tulee taas olemaan, sitä etten pääse omaan kotiin joka päivä, sitä että kaikki tulee tuntumaan niin turhalta ja vituttaa jo valmiiksi. Joka kerta sanon, että tämä on kyllä viimeinen kerta kun tähän suostun, mutta miksi sitten aina niin teen enkä voi kiltisti pysytellä hiljaa ja nostaa sosiaalitoimistosta elämään tarvittavaa pikkusummaa tekemättä mitään järkevää (koska en pysty olemaan ilman tärkeää tekemistä, olen kokeillut sairaslomaa ja se kuukausi oli elämäni kauheimpia koettelemuksia)...

Sänky ei ole mukava ja on purkamatonta energiaa, mikään asento ei ole riittävän hyvä ja valun patjan väliin ja vaikka menen jo kymmeneltä nukkumaan, huokailen vielä raskaasti kahden aikaan, en minä halua mennä koko kesää seitsemäksi töihin niitä harvoja iltavuoroja lukuunottamatta, ei minulla ole niin kiire takaisin äitille seuraamaan niiden elämää, voisin tulla kymmeneksi ja olla kuuteen, nukkua pitkään ja mennä nukkumaan heti kun tulen takaisin vuoron päätteeksi.

Mutta eihän minulla ole varaa omiin kuljetuksiini, joten joudun menemään muiden ehdoilla. Jälleen kerran.
Työpiste ei ole itselle ollenkaan sopiva ja sattuu ja kiristää ja leuat pureutuu yhteen jatkuvasti ja sitten alkaa se päänsärky vaihteen vuoksi, maha on kova ja sitä koskee eikä jaloissa ole tuntoa ja kävelee kuin paskat housuissa kun ei toimi mikään.

Jos psykotätini kuulisi tästä kitinästä, se karjaisisi että ota nyt itseäs niskasta kiinni, mutta ei se kuule eikä sano enää ikinä mitään, pääni on niin täynnä ajatuksettomia ajatuksia, murheita ja perkeleen suhinaa ja ääniä eikä niistä ehkä mikään ole minusta lähtöisin enää tässä kohtaa. Kirjoittaminen ei auta, se ei ole sama asia kuin puhuminen, niiden ajatusten julkilausuminen ääneen, toteaminen, kuinka tyhmältä taas osaakin kuulostaa, ja sitten osaakin jo päästää irti, nyt ei osaa kun ei voi kertoa.

Minulla on ikävä toissasyksyä kun olin jopa vähän aikaa onnellinen. Nyt en vaan enää osaa olla sitäkään.
Vaikka kiva tyttö lähettää viestiä ja sanoo olevansa vihdoin paremmalla tuulella, ja olen kyllä sen puolesta iloinen.

Nathaniel näkee pahaa unta ja se tulee syliin makaamaan, kertoo siitä kuinka se eksyi ja joutui pimeään metsään, mutta löysi vihdoin takaisin kotiin, vaikka sitten löysikin takaisin, mutta sitten minut vietiin pois, koska olin sen hukannut. Niinhän siinä kävisi.

Mie en tykkää edelleenkään suihkussa käymisestä. Mieluummin pursotan liikaa shamppoota kämmenelleni, kastelen tukan vessan käsisuihkulla lavuaarin yläpuolella, hieron shamppoon siihen ja huuhtelen. Eihän se suihkua korvaa, mutta lykkää kunnon peseytymistä parilla päivällä.
Ja enää en sentään änge päähäni käsisaippuaa vaan jaksan hakea sen tukanpesuaineen viereisestä saunasta.

Minulla ei oo tupakkaa. Tai on ehkä kaksi murusta topan pohjalla, mutta niistä ei edes riitä haisteltavaksi. Toisaalta ei haittaa, mutta sitten taas sitä varten että käy Ärrällä pesin tukankin. Koska en eilen jaksanut lähtä hakemaan, kerran oli niin väsy, vaikka loppujenlopuksi väänsinkin kaiken valmiiksi ennen kuin sammahdin sohvasängylle Leijonan kainaloon. Kaiken päälle ehdittiin vielä katsoa se Pieniä Punaisia Kukkiakin (Kan Shang Qu Hen Mei), ja minusta se oli ihana, vaikken sitä oikein tajunnutkaan, mutta nyt oli kuitenkin vasta toinen kerta kun sen näin, enkä minä niin nopeasti ymmärrä elokuvien tarkoitusta, minun on niin hankala istua paikallani (tai siis maata paikallani), ja kaiken päälle yrittää keskittyä.
Jos se kolmas kerta toden sanoo.

Meillä on ollut aika vaikeaa.
Kun minulla on ollut paha olo ja olen oksennellut ympäriinsä, päätä on särkenyt ja on kiukuttanut ja mahaakin pistää ja olen päättänyt että nyt tulee paniikkikohtaus jos täytyy ihmisiä nähdä.
Ja sillä on sytostaateista paha olo eikä se voi syödä ja sekin sitä harmittaa ja sitten väsyttää ja kiukuttaa.
Eikä sillä, ei meillä ole ollut keskinäistä aikaakaan, nyt viikko äitillä pyörimässä kun en ole pystynyt olemaan kotona, ja sitä ennen ne siskot kylässä, mutta ehkä ne on vaan tekosyitä. Eihän me olla juteltu sitten tammikuun, jos aikuisten oikeasti puhutaan. Enkä minä tiedä oikeasti miksi se on taas minun kanssani ja miksi minä olen sen kanssa, niin vain nyt on, eikä sitä itse ehkä edes kyseenalaistaisi, jos ulkopuolelta ei tulisi sitä painostusta.
Että miksi jos siitä ei ole kummallekaan kuin harmia.

Mutta onko se muka parempi olla ilman jos sen ajatteleminenkin viiltää rintaa ja käy itkettämään.

Eilisilta oli onneksi hyvä ja oli halailua ja pussailua ja panemista ja sylikkäin makaamista.

Onkohan musta tul tylsä?

Elämä tuntuu menevän painollaan. Edellisvuotiset sekoilut on eletty ja unohdettu, kymmenen vuottahan sitä kestikin. Kerran vuodessa osastolla ramppaamista sen ja tuon syyn vuoksi, tappelemista jokaisen vastaantulijan kanssa, turpaanottamista ja viinan juomista. Huoraamista ympäriinsä, liimailemassa järjen palasia yhteen uudelleen ja uudelleen vain huomatakseen, että se liima on jo kauan sitten kuivunut, ja kaikki hajoaa käsiin.
En ole yrittänyt tappaa itseäni yli vuoteen konkreettisesti. Siitä on vuosi ja yy, kaa, koo, neljä kuukautta kai kun olen ottanut viimeksi yliannostuksen. Vai sittenkin viisi, ehkä kuusi, en minä enää edes muista.

Tasainen turta olo jatkuu. Tulee niitä huonoja itkupotkuraivarihetkiä, myös pelkkiä raivareita, mutta useimmiten vain masentaa. Tai ei, ei masenna, ei tunnu miltään. Samaan aikaan on tyhjä mutta niin täysi olo.
Toisaalta mikään ei innosta, mutta ei stressaakaan. Paitsi se, ettei tunnu itseltäni.
Toisaalta taas, mistä minä voin tietää vaikka olisinkin oikeasti tällainen? Suht rauhallinen, flegmaattinen, robottimaisesti käskyjä vastaanottava ja kankealiikkeinen, välillä sulava suustaan mutta useimmiten nurkkaan vetäytyvä persoona jolla ei ole sanottavana juuta eikä jaata mihinkään.

Toisaalta taas päässäni on se kapinanääni joka kirkuu ja taistelee vastaan, se ei halua että kaikki on vaan ookoo, ja suoraansanottuna olen sen kanssa samaa mieltä. Miksi pitäisi tyytyä siihen ok-oloon jos voisi valita kivan olon? Mitä jos joka päivä olisi kiva herätä ja innoissaan voisi tarttua tuumasta toimeen ja jakaa positiivisuuttaan ympäriinsä..?
Sitä en olekaan kokeillut, on vaan ollut tätä (tätä prozac-oloa mikä on kiitosta mielialalääkkeille jotka turruttaa luovuudenkeskuksen aivoista täysin) ja sitä täyttä pimeää.

Ihminen ei kai vain osaa olla tyytyväinen, ei ainakaan kun on kyllästynyt. Odotan luonnostani uusia myrskypilviä pilaamaan verkkaisen elämäni jossa on selvä rytmi. Aamutee aviomiehen kanssa, telkkarin katsomista ja päivään valmistautumista, omien juttujen tekemistä, ruuan vääntämistä, sen nauttimista aviomiehensä kanssa, vähän kotitöitä, omaa aikaa, laatuaikaa kullan kainalossa ja painajaismaisten unien täyteistä lepua mahdollisimman aikaisin että taas jaksaa aloittaa saman alusta.

Jotkut sanoo että vain tylsillä ihmisillä tulee tylsää.
Voi hyvin olla mahdollista että nyt kun olen viitannut syömishäiriötä suht hyvin kintaalla (oireita tulee ja menee muttei niistä jaksa välittää, taustan takia vielä on tiettyjä estoja esim. liikunnan ja ruokalajien suhteen), lääkitys on kunnossa, koulu on kunnossa, suhteet perheenjäseniin on kunnossa, parisuhde on kunnossa vaikka vastoinkäymisiä tulee, suhteet kavereihin on kunnossa ja raha-asiat, no ne nyt ei ikinä ole opiskelijabudjetilla kunnossa mutta siinähän menevät... minusta on tullut tylsä.

Content.

Vihaan sitä sanaa.

Vaikka en olevinaan enää ahdistu lähtemisestä ja ihmisistä, en siltikään käy missään. Miljoona kertaa vähemmässä määrin kuin vuosi sitten. Ei kiinnosta käydä ulkona, ei kaupassa, ei kyläilemässä, ei sosialisoida, ei mitään.
Juu juu kaikelle aikansa, mutta onhan tämä nyt aika perseestä kun toinen osa haluaisi niin kovasti olla menossa mutta dominoiva turrutettu puoli haraa ankkurinlailla vastaan.

Minun tekee mieli huutaa, karjua ja heitellä tavaroita, mutta en jaksa. Tuntuu siltä kuin makaisi hyytelössä ja suun auetessa ääni ei pääse etenemään vaan sitä tukehtuu omaan turhautuneisuuteensa.

En minä ikinä ole halunnut syödä lääkkeitä vaikka niitä koko ikäni olenkin popsinut.
Vauvasta vaariin.
Efexor toimi vuoden ihan hyvin, mutta sen jälkeen on ollut vain negatiivisia vaikutuksia.
Lääkäri sanoi että olen jo niin iso että voisin kokeilla jopa annoksen tuplaamista.
Hieno sanavalinta bulimikolle.

En minä halua edes hyvästellä, äiti soittaa että on puolen tunnin sisään parkkipaikalla. Aamupalapuuroa ja vaatteiden vaihto, yöpuvut matkalaukkuun ja sitten päästän ne rappukäytävään lehtipojan seuraksi.
Minua ei nukuta, itken ja poltan tupakkaa, haistelen vielä lämpimiä peittoja ja tyynyjä ja kasaan ne sitten huojuvaksi torniksi sohvan päätyyn.
Kello kilkattaa herätystä puoli kahdeksalta, käyn sulkemassa sen ja tärisen vieläkin pestessäni jauhonvalkean naamani. Proteiinipirtelöä, maistuu paskalle.
Ulkona on liukasta, muttei sillä tunnu olevan väliä. Varpaat on kohmeessa koululle päästessä, mutta tunteihin ei osaa keskittyä. Vedän viivoja monisteisiini ja yritän olla hieromatta silmiä, ettei piilolinssi lähde karkuun.

Piirrän lehmiä mustaan paperiin, salaatissa on yli puolet ananasta, kaikki jää syömättä, Pepsi Max täyttää vatsan ja huuhtoo palan kurkusta.
Katselmuksessa olen aktiivinen, lauon kuolemattomia lausahduksia toisten töistä ja saan nuhaisen opettajan nauramaan. Istun yksin kauempana muista ja se muistaa vilkaista suuntaani joka työn kohdalla rohkaisevasti, aukeaisiko kritiikkisana-arkkuni taas narahtaen.
Ei pitäisi jäädä minkäänlaiseksi silmätikuksi, vaikka kokeesta sainkin täydet pisteet ja plussia päälle.

Maalaan kerroksen vihreää dammarilla ohennettuna puolikuivan työn päälle, mutta tänään ei huvita tehdä enempää, vaikka alkaakin olla jo kiire töiden kanssa.

Paksu lumipeite on satanut liukkaan päälle, juoksen siitä huolimatta.
Huudan Leijonaa ovelta, nyt heti seksiä heti.
Silloin ei tarvitse ajatella eikä puhua eikä missään nimessä tuntea.

Kunnon koululainen työntää kaiken päästään ja keskittyy projekteihin, kerään lehtiartikkelejä Wordiin ja merkkailen niiden perään kommentteja elävästä elämästä, ja siitä kuinka millään ei ole väliä, kommunismi ja maailmanloppu tulee taas kuitenkin, tehtiin mitä vain, maailma kulkee sykleissä ja tietyn toistuvan kaavan mukaan.

Doxalia turpaan, suihkussa on kerrankin hyvä olla, viikon paskakerros huuhtoutuu alas viemäriin ja tuntuu yhtäkkiä kevyemmältä. Sitten taas suututtaa ja itkettää kaikki, täällä on muutamassa tunnissa räjähtänyt pommi ja kaikki on hujanhajan enkä minä halua olla.
Minä haluan mennä huomenna äitille olemaan vähäksi aikaa, sovin itselleni tekemistä, vanhojen opettajien näyttelynavajaiset kello 18, päätän raahata itseni sinne, vaikka lähempänäkin olisi tutun omat samanlaiset, en minä jaksa revetä joka suuntaan. Parempi että nyt käyn kotiseudulla niin voi viikonlopun nyhjätä omissa oloissaan. Itkeä itsensä tyhjäksi ja maata kolmen peiton alla TV:n huutaessa taustalla.

covered in ash

Viimeinen nuortenpolikäynti, viimeinkin ihan oikeasti vihoviimeinen. Tulevaisuuteen luvataan oirehallintaryhmään lähetettä, saa senkin nähdä onko toteutuakseen eli ei.
On vaan niin haikea olo. Pelottaa. Ja saahan tulevaisuutta pelätäkin. Minulle annetaan siihen viimein lupa. Että saan olla vihainen, surullinen, pettynyt, mutta en itseeni vaan maailmaan, jos niin haluan.
Nyt on koulu, nyt on sosiaalinen verkosto, ystäviä, kavereita, parisuhde, katto pään päällä.
Haluaisin niin kysyä, onko mahdollista, ettei tarvitsisi mennä kesäksi töihin,
mutta ne sanat katoavat sen terävien ja tarkkojen vaaleanharmaiden silmien noustessa lehtiöstä.

Sanon heippa vetäessäni oven viimeisen kerran kiinni,
se huikkaa että nähdään me varmaan vielä jossaan, onhan maailma sen verran pieni,
muttei se ole sama.

Minusta tuntuu siltä kuin olisin menettänyt tärkeän ystävän, ja sitähän terapeutti onkin; syvään kaivettu tukipylväs viisauksineen ja elämänohjeineen.

Jäähyväisiä on enemmänkin edessä, tosin ei niin lopullisia välttämättä.
Entinen luokkakaveri muuttaa, juodaan sen kanssa lonkerot kantiksessa ja halataan ennen kuin sen on kiirehdittävä junaan. Minä poltan yksin tupakan assan pihalla ja hipsin sen jälkeen takaisin seurueeseeni; nykyisen, entisen ja kultapokaalieni luo.

Kohta niillekin on sanottava heihei, peittelen pieneni viimeisen kerran peiton alle ja kuuntelen iltasadun. Miksi tämä on aina yhtä rankkaa? Päästää irti lapsistaan ja lähettää ne maailmalle, toiselle mantereelle omaan kotiinsa, jossa ei ole minulle tilaa edes valokuvissa.
Päivärutiinit vaihtuvat perjantaisiin tunnin mittaisiin puheluihin,
yöt katon tuijotteluun hiljaisessa huoneessa.
Yhtäkkiä en ole enää tarpeellinen.
Ei ole enää väliä menenkö ajoissa minne täytyy mennä, vai jätänkö menemättä, syönkö vai enkö syö, nukunko vai en. Poltan ikkunassa tupakkaa ja yritän olla muistamatta.

Ehkä pitäisi vaan ruveta samanlaiseksi kuin oma isäni oli minulle. Lähettää kortteja joskus, vääriä tyhmiä joululahjoja, kadota omille teilleni kun lapsi tulee kylään ja upottautua työhön ja muuhun epäolennaiseen.

Eipähän tulisi näin paska olo.

Ole minun pieni enkeli

Meillä on tapeltu viimepäivinä, viikkoina, paljon. Tai minä olen laahustanut masentuneena ja lopenkyllästyneenä ympäriinsä saamatta mitään aikaan, Leijona on huokaillut ja tiuskinut että mikäs nyt taas vaivaa.

Sama kuvio toistaa taas itseään, kohta se taas lähtee lätkimään kun ei jaksa katsella.

On meillä hyviäkin hetkiä, maataan sylikkäin sängyssä katsotaan Family Guyta, jonka läpikahlaamisen otin missiokseni muutama viikko sitten. Harrastetaan paljon seksiä ja rikotaan keittiönpöytä, kaadetaan tiskipöydältä maljakot särki ja vessan suihkuseinä nurin. Pyykkipäivä on edelleen paras seksipäivä, varsinkin kun kone linkoaa.

Ne huonot hetket ovat minun syytäni. Haluaisin päästä tästä turhuus-olosta eroon. Päivät kuluvat tasaisina, mikä ehkä jonkun mielestä on parempi kuin itkien peiton alla ahdistuneena. Minua ei kai ahdista, tai sitten ahdistaa tasaisesti. Herään ennen kellonsoittoa, pesen hampaat ja naaman ja kampaan likaisen variksenpelättimen alas. Poltan mekaanisesti tupakan, pelaan Mafia Warsia, otan lääkkeen, puen ehkä päälleni ja lähden kouluun, jossa olen ajan X, tulen kotiin, pelaan Mafia Warsia, poltan tupakan, ja sitten vain odotan että kello on suurinpiirtein kymmenen ja käyn takaisin nukkumaan toistaakseni saman kaavan uudelleen.
Viikonloppuisin kävelen ympäriinsä turhautuneena, kun en voi mennä koululle, enkä halua lähteä muualle käymään.

On niin perkelenmoinen vauvakuume ja joka ilta puren hammasta sen takia, ettei meille mitään vauvaa tule. Ei tämä suhde tästä muutu, mitä vittua, ei edelleenkään. Olen kateellinen kaikille. Toiset menee naimisiin ja toiset saa lapsia, ostaa sen volvon ja rivaripätkän ja käy töissä ja elää, ei ehkä onnellista arkea, mutta arkea kuitenkin. Sitä mitä minä olen pienestä asti halunnut itselleni.

En tätä arkea kun tuntuu siltä että on sama vaikka kuolisin pois. Kouristavaa ikävää ja tuskaa kun joutuu epävarmasti odottelemaan, saako lapsiaan nähdä vai ei, perjantain puhelua niiden suunnalta. Turtunutta vitutusta siitä faktasta että se jonka olisi halunnut naida onkin toisen vaimo ja saa nyt kaiken sen ja vielä parempana, mitä minä olisin halunnut antaa.

Paskat, en minä pääse edes naimisiin.

Mistä tietää että masentaa?

Karkkia, kakkua, suklaata, jäätelöä, pullaa...

ei tee mieli.

Sipsejä, näkkileipää, hapankorppuja, muroja,

kunnon rouskutettavia ruokia

ei niitäkään.

Ruisleipä, ketsuppi ja muutenkin kaikki tomaattinen

ne maistuisi vaan vitun rautaisilta.

Ehkä jukurttia. Mutta se on maailman isoin ehkä.

Muistan tasantarkkaan miltä mikään mitä olen ikinä suuhuni pistänyt maistuu ja samalla mielikuvittelen sen syömistä, mutta vielä mikään vaihtoehto ei ole tuntunut hyvältä.

Yksi ateria pakotetaan alas.

Toisen suru

Onpa ärsyttävää kuinka elämä heittelee. Miksei vain voisi olla keskinkertaisia päiviä ja mielialoja, miksi niiden täytyy heitellä laidasta laitaan? Mutta siitähän se diagnostisessa masennuksessa onkin kyse. Siitä, ettei pahaa oloaan osaa purkaa millään tavalla ja jää sen hampaiden puristukseen, eikä sitten taas hyvää oloaan osaa käsitellä, koska sille ei löydy rationaalisia perusteita.

Maanantaina olen väsynyt, ja syystäkin, niin monta valvottua päivää.
Tiistaina univelkapotin huventamisen jälkeen sitä vasta onkin puolikuollut.

Keskiviikkona ja torstaina kaiken sen aliaktiivisuuden jälkeen käynkin huomattavan ylikierroksilla. On sitä ja tätä ja tota ja koko ajan pakko tehdä, ettei pakahdu euforiaansa.

Mutta tänään, tänään ei mikään huvita. Sen tietää heti herätessään. Jos ei jaksaisi avata silmiään, ei voi luvassa olla kaunis näky. Tappelemista tukan, finnirykelmä, ummetuksen, vaatteiden, järkyttävän sotkun ja kylmyyden kanssa.

Kuu nauraa vielä puoli yhdeksältä taivaalla.

Äärimmäisen vitutuksen tuntee leukaperissään, jokainen askel on uusi naula arkkuun. Mikään ei tahdo onnistua, ja silti yrittää olla hermostumatta. Ei kiroile eikä revi papereita silpuksi, sen sijaan, että heittelisi tavaroita ympäriinsä karjuen ja lopulta kaiken ulos antaneena lysähtäisi maahan nyyhkyttämään uupuneena, kunnon ihminen sulkee hanat, jupisee ajatuksissaan, puristaa rystyset valkeina kyntensä reiteensä ja toteaa kohteliaasti no ei se mitään.

Kun päässä on meteliä ei kestä yhtään fyysisen maailman metakkaa.

En tiedä, toiminko oikein. En enää halua alentua saamaan raivokohtauksia, angstaamaan, itkemään silmiä päästäni... en olla huono ihminen vaan haluan olla kaikinpuolin mallikelpoinen. Kiellän pahan mielen olemassa olon ja korvaan sen typerillä mantroilla kuinka tää tästä helpottaa ihan kohta joo.

Mutta mihin se kaikki paha olo mahtuu? Mitä sitten kun tämä ruumis on jo korviaan myöten sitä täynnä, vuotaako se yli vai onko se kuten liuottimet ja haihtuu vähitellen ilmaan?

Kiristää vähemmän kun saa suljettua oven perästään, laittaa musiikit täysille ja kahmii suuhunsa kaksi kipollista lohdutusmuroja, asettuu hieman ja sylkee ulos kaiken paskan. Päättää, että vaikka kuinka joku nyt ehkä saattaisi soitella tai ottaa muuten kontaktia, ei todellakaan aio suostua sellaiseen vaan sulkee itsensä sisälle peiton alle ja nukkuu pahan pois.

Silti se yksi pieni puhelu yhdeltä tärkeältä, jolle ei voi olla vastaamatta kun ei voi olla varma, kuinka pahasti on joku hätänä, saa taas näkemään, ettei itsellä nyt niin huonosti kuitenkaan mene, ja muistuttaa, että tämä on vain yksi päivä, ja ehkä huomenna herää toisenlaiset silmät päässään.

Ehkä, mikä hykerryttävän hieno sana, joka jättää kaikki mahdollisuudet avoimiksi.

isona minä olen iso

plinm plim
ovikellolta toiselle
rappukäytävä kaikuu kilinästä, herään painajaisistani maailmanlopusta
kun naapurin pariskunta herää kikattaen.

kommunikoin tekstiviestein vain
en jaksa vastata puhelimeen muuten
vaikka se soi ja soi ja soi.

tule koululle syömään
ja niin minä menen.

K. Kumela

ps. kiitos minttumaarialle kiertopalkkiosta ♥

Puolitoista liuskaa stellaa,

purkillinen pieniä opamoxeja vain,

minä kovasti haluan vain nukkua huomisen pois.

Minä menen pois.

Tänään ei tunnu miltään.

Yöllä herään siihen että olen nähnyt unta jossa olen nähnyt unta jossa naurattaa.

Suupieliä ei saa edes väkisin ylös.

En jaksa nousta sängystä, koska mitä sekään hyödyttäisi.

Mitä se töissä oleminen ketään auttaa.

Mihin minustakaan on.

Ostetaan Anorektikkotytön kanssa karkkia

ja mansikoita

ja syön vaikka mitä koko loppuillan

mikä tuntuu karhealta kurkussa.

Haluan vaan pois.

Vaikka Leijona tuleekin illalla käymään ja silittelee hyttysensyömiä jalkojani ja katsotaan Drop Dead Divaa ja haluan samaan aikaan katsoa dokumenttia kirurgian historiasta, olen nähnyt sen lobotomiajakson aikaisemmin ja se on ahdistava mutta kiehtova ja minullekin voisi tehdä sen operaation.

Kaikkia sankareita kutsutaan hirviöiksi ihmisoikeuksien takia.

Hitleriäkin, jolla oli maailman kaunein ajatus heti Leninin jälkeen.

Pomo tulee juttusille, ja se on vaikeana kun ei halua että tulen niiden kokoukseen, mutta koska pari vuotta sitten aiheutin metakan sillä että kyllä sijaisetkin kuuluu sinne päästää - ja sen jälkeen kaikki sijaiset onkin mukaan otettu, haha tuuraajien vapaustaistelija - se ei voi sanoa suoraan että olisi parempi että jään tekemään töitä siksi aikaan. Ja minä ihan itse lupaan jäädä, ei minua kiinnosta enää mikään. Ei tänään.

Ehkä ei enää koskaan.

Haluan vain nukkua miltään tuntumatonta unta.

Nauraa unessa nähdyssä unessa.

Unta jonka jälkeen on väsyneempi kuin koskaan aikaisemmin.

Koska ei minua huvita yhtään mikään.

EDIT://
Hyvät herrat, rouvat ja neidit, Antun maailman paskin päivä jatkuu.
Kaadoin vedet koneen päälle ja nyt se on tiltissä, ulkona satoi vettä sen aikaa kun kyhjötin ruokatuntia viettämässä penkinreunalla ja, no, siinäpä se tässä kohtaa, mutta hei, kellohan on vasta 12.

Viekää pois.

Minun paskat fiilikset jatkuu. Yksi kermainen oravanpyörä josta ei pääse yli eikä ympäri eikä sen puoleen uloskaan.

Leijona kävi eilen palauttamassa avaimet. Panemiseksihan sekin meni, suuria yllätyksiä ei siinä. Nopea suihku ja ulos pikimmiten uuden kullan kainaloon. Itselle jäi mukava paskanmaku suuhun, joka piti huuhtoa alas kaljalla ja marjaviinillä, joka unettoman yön jälkeen johdatteli tähän päivään.

Eilen oli jumalaton sappikohtaus, tänään meinasin oksentaa ruoat suoraan lautaselle takaisin keskellä ruokalaa, mutta sentään sitä ehti käymälän puolelle asti, vaikka tähtäys vituiksi menikin.
Yskin räkäverta eikä alkoholikaan maistu.
Eikä tupakka.
Eikä ruoka. Ruoka ei täytä. Ruoasta tulee huono olo.

Itken sisäisesti ja käperryn nurkkaan, tytöillä on niin hauskaa ja ne nauravat ja juovat ja minä en pääse sinne fiiliksiin. Ahdistaa ja paniikkikohtauskupla on kurkussa. Vilkuilen jatkuvasti kelloa ja karkaan viimeiseen bussiin, vaikka juttu ex-tyttöystävän kanssa Hoipapojasta jää kesken. Minä en halua ajatella sitä. Ei enää miehiä, miehet on paskoja putkiaivoja joiden maailma pyörii oman navan ympärillä.
Mutta vittu ne on ihania ja saatana sitä euforiaa maata hyväntuoksuisessa sylissä.
Vittu.

Seison vartin junanradalla, mutta se juna on niin myöhässä että paljaita varpaita alkaa paleltaa ja tahdon kotiin peiton alle ja ottaa pupun kainaloon. Ei jaksaisi eikä huvittaisi.

Itkufiilarit

Minua itkettää, on itkettänyt koko päivän. On niin kurja olo jostakin tuntemattomasta syystä.
Ja väsyttää.
Eikä tee mieli polttaa.
Eikä tee mieli ruokaa.
Saisi vain käpertyä maahan keinuttamaan itseään.
Vaikka sen tänään koulussa teinkin, maalausluokan lattialla.
Mutta itkua ei tule, se on Efexor.

Toisena hetkenä rakastan maailmaa ja toisena haluan vain kuolla pois. Epävakaa masennus, jota harvoin diagnosoidaan, monet siitä kärsivät kuumeisesti epäilevät maanisdepressiivisyyttä, joka kuitenkin on suhteellisen harvinainen tauti. Epävakaa masennus on niin lähellä sitä, oirehdinta on vain paljon äkkipikaisempaa ja mieli pomppii äärilaidasta toiseen monta kertaa päivässä.
Mutta eihän se mitään masennusta ole cool sairastaa... Vittu mitään ole ihana sairastaa.

Kaipaan vieläkin halausta, tänään sain pääntaputuksen.

Kaikki menee päin helvettiä, en minä enää jaksa hymyillä ja piristää, tuijotan pitkät päällä ja saan siitä huomautuksia. Haluan äidin syliin parkumaan. Haluan vaan pois, pois ja pois. Pois täältä. Muualle. Pois näistä kuvioista ja pois näiden ihmisten keskeltä, vaikka kaikkia rakastankin palavasti.
Haluan huutaa ruokalan keskellä voisko joku vittu halata mua. Mutta enhän minä...

Kaiken pitää olla hyvin. Mutta ei olekaan. Ei tänään. Ei eilen. Ei maanantaina, ei sunnuntaina, ei lauantaina, ei viime perjantaina tai koko viikkona. Tai sitäkään ennen pitkiin pitkiin aikoihin. Kunhan vain olen väittänyt kovaa vastaan ja kieltänyt asian.

Vaikka oikeasti on niin paha olla. Kaikilla on paha olla, imen toisten pahan olon ja koetan taistella niitä vastaan, piristää, ja sitten olen illalla rättipoikkiväsynyt.

Stella-pöhnä ja masentaa

Olen niin saakelin väsyksissä koko ajan. Aamulla ei jaksa nousta ylös sängystä vaikka kusihätä on niin armoton että pelkää jonkun paikan kohta poksahtavan rikki. Aamutee jää mukiin jäähtymään iltaan asti ja vaatteiden kanssa saa kiukutella. Kipittää jäisiä katuja pitkin nokka virraten solkenaan koulua kohti armottomasti myöhässä.
Katsella kun päivä lipuu ohitse. Ruokailu on koulussa paras hetki, siitä tietää että aika oikeasti kuluu.

Eilisilta oli from hell. Päätä tuppaa taas jomottelemaan, ja arkaillen sitä alistuu ottamaan ibuprofeiinin, jota tulee kaduttua. Kuuma kylpy ja nukahtamislääke naamariin, en saa haluamaani nuokkumisoloa vaan huone kääntyy ympäri.
Juttelen messengerissä sekavia enkä näe kunnolla, ja seuraavana päivänä hävettää.
Aamulla ei jaksa.
Kun pelottaa.
Onko sitä oikeasti olemassa. Onko tämä nyt kaikki vain oman pään tuotosta. Entä jos sitä oikeasti vieläkin makaa lepositeissä osastolla piikitettävänä ja sähköistettävänä.

Koulun jälkeen suuntaan päiväkodille, esikoinen esittelee piirustuksiaan, istahdan matalalle penkille kuuntelemaan hoitotätin sepostuksia yhdessä itseäni 5-50(!) vuotta vanhempien isien ja äitien seuraan.
Kotimatkalla on baari. Baarista saa rahaa vastaan kaljan.

Vuosi sitten olin syömishäiriökodissa opettelemassa syömistä, ja syömään minä todella opin. Ruokapyramidi oli upotetutta rasvaan, friteerattu ja vielä kuorrutettu keltaisella elämännektarilla, aamupala, lounas, välipala, illallinen, iltapala, yli kolmetuhatta kilokaloria päivässä. Mutta mikäs siinä oli ensialkuun ollessa; "ilmaista" ruokaa.

Kunnes ruokaa tuli korvistakin ulos, eikä enää voinut alkaa nirsoilemaan kerran painon oli saanut nousuun ja kaikki anoreksia-puheet tyrmätyksi.

Oksensin ensimmäisen kerran vuosi sitten. Marjapiirakan jälkeen suihkussa, jonka käyttämiseen ilman vahtia olin ansainnut hyvällä yhteistyöllä.

Enkä tuntenut mitään.

Mikään ei tuntunut miltään.

Myöhemmin vasta tajusi, että ihmisillä on eri asioihin luonnostaan lahjakkuutta.

Ja minulla se lahja koski oksentamista, joka ei tuntunut miltään.

Syksy on tullut taas vaivihkaa.

Tänään olen syönyt hyvin masentamisesta huolimatta, ja niinhän minun pitääkin. Haaveilen itseni lihottamisesta neljäkymmentäkiloiseksi - ilman vasta-aiheita itseltäni. Viitisen kiloa.