Voi maanantai ja 5 päivän odotus

Kotiäitiaamu. Aamupuurojen keittelyä, kuskailua, pyykinpesua, siivoilua. Huokailua taas tunnin pituisiksi jääneistä yöunista, rauhattomista sellaisista, siinäkin välissä ehtii heräillä tuijottamaan kelloa ja kääntämään kylkeä.

Oma aamu alkaa nyt. Teetä ja aamiaista, pari jaksoa Simpsoneita ja pakkailua. Kohta nokka kohti sairaalaa ja sytoihin. Tänään minä menen takaisin kotiin, voimaan pahoin ja haisemaan pahalta, katsomaan minun ukkojani, ne on olleet Leijonan talolla molemmat, Aivikselle se on hankkinut sinne oman luolan, ja kohta on kuulemma piha-aitaus ja mökkikin valmis.

Kyllä sitä eilen oli vähän pettynyt olo, kun poika lähti niin aikaisin omaan kotiinsa, ja meidän iskä ei palannut matkoilta ennen iltayhdeksää, sitä vain varttui ja kieriskeli henkisissä tuskissaan. Menneisyydestä eräs ukko laittoi viestiä, se sama ahdistus ja viha mitä se aikoinaan jätti jälkeensä nostelee taas päätään, kuinka joillakin voi olla sellainen vaikutus toisiin? Runnoa kunnolla itsetunnon lyttyyn ja saada vihaamaan kaikkea, jättää niitä henkisiä arpia kasan peräänsä. Vaikka se aika jonka ehtii viettää yhdessä olisi vain muutaman päivän pituinen.

Minä odotan lauantaita, viimeistä työssäoppimisvuoroa, sitten minulla on 15 opintoviikkoa kasassa, kaikki mitä tarvitsen, kaikesta muustakin pääsen läpi, enää tarvitsee stressata opparia, ja sehän vasta stressipatteja naamaan aiheuttaakin. Kun ei saa edes aihettaan päätettyä.

Minä odotan lauantaita, silloin minulle tulee kolme murua, ja yksi isi.

Ei se reilua ole, mutta minkäs teet.

Minä puhun ja puhun ja alkaa hävettää se kuinka suu vaahdossa syljen pinaattilettuja vähän vieraamman luokkalaisen kasvoille, se ei kehtaa pyyhkiä sylkeäni naamaltaan tai käskeä tukkimaan turpani. En pysy perässä tai muista mistä oli tarkoitus jutella, vai oliko sittenkään, tänään hiljaisuus ei ole ystäväni.

Teen kaikkea muuta paitsi sitä, mitä pitäisi.

Minä olen töissä, ollut 22 minuutin kuluttua neljä tuntia, kaksi on vielä jäljellä, ne kaksi saatanan turhauttavaa ja oikeasti turhaa tuntia, etenkin se viimeinen on, ei kukaan enää viiden jälkeen jaksa lähteä taidekaupoille jos kerran ei sitäkään ennen sille löydy aikaa tai halua.

Kaupan kassalla on miljoonan kilometrin pituiset jonot, vilkuilen niitä ja odotan pientä hiljentymistä, jos minä sitten äkkiä kehtaisin kipaista hakemaan jotakin syömistä ja juomista. Nälkä tulee vaikkei tee mitään paitsi jauhaa satunnaisesti paskaa asiakkaidensa kanssa. Puree hammasta vaikka paskamaisten kohdalla haluaisi kuristaa ja potkia ja lyödä ja huutaa että vittu minä teen tätä hommaa ilmaiseksi, mitä sinä siinä tulet yhtään mulkoilemaan ja vittuilemaan ja luulemaan olevasi parempi kuin mitä olet.

Särkylääkettä voisin tarvita, selkä ja polvi ei tykkää istua, rusahtelen vaikken edes liikahda, hengityksen tahdissa. Krunts krunts krunts kronts.

Piirrän kalenteriani varten kuvia, minulla on vielä monta tehtävää aloittamatta, kiire painaa niskaan. On niitä aineita, joita ei ole enää ketään arvostelemassa, jos nyt ei saa kaikkea ajallaan palautukseen. Innostaa niin kuin innosti jo aamusta, mutta samalla tuntee kuinka väsymys alkaa painaa päälle. Yrittää muistuttaa itselleen, että kyllä tästä selvitään ja vielä tämä taas iloksi muuttuu, kunhan minä pääsen täältä, kunhan minä pääsen kotiin, kunhan minä pääsen taas siitä jatkamaan juhliin. Kunhan minä vain selviän. Tämän 2 tuntia ja 11 minuuttia. Totta se on, kello liikkuu sittenkin.

Eilen minä soitin Aiméelle. Tai totta puhuakseni en soittanut. Lähetin sille viestin, jossa kerroin tänään olevani kuuteen asti FMT töissä. FMT tarkoittaa meidän välisessä koodistossamme Finland mean time, jolla selvennän, minkä maan kellonajasta on kyse, niiden kelloista puhuttaessa perään lisätään virallinen GMT eli Greenwich mean time. Se mikä on Suomessa +2.

No sitten se soitti minulle, niinpäin se meni. Soitti ja sanoi, että ne on menossa 16:30 GMT eli 18:30 FMT teatteriin, sellaiseen lastennäytökseen, joka on hyväntekeväisyyttä. Kuulosti kivalta. Kysyi, että jos sitten siirrettäisi perjantainen juttelutuntini lasten kanssa lauantaille tältä viikolta. Ja se oli minustakin hyvä idea, en minä sitä sanonut, että kuinka minuuttiaikataululla olen tämän päivän liitämässä, mutta näin on ehkä parempi. Että huomenna eikä tänään jutella, ehkä olen huomenna vähän rauhallisempikin jo. Toivottavasti. Ei tämä hyvä ole.

Mutta kuitenkin, sitten minä kysyin. Että koska ne tänne tulee koska ollaan puhuttu marraskuusta. Meillä oli mukava puhelinkeskustelu, oikeasti taas pitkästä aikaa. Jutellaan vaikka ja mistä ja meillä on ne yhteiset insidet, ne yhteiset ajat ja ne yhteiset muistot. Ne minkä takia aina vieläkin sattuu kun ajattelee asioita. Millaista meillä oli ja miten minä sen olen mennyt pilaamaan olemalla oma itseni. Vaikka siitä on jo neljä vuotta. Kohta neljä vuotta vaikken vieläkään halua muistaa niitä lopunalun aikoja.

No kuitenkin, sillä viikolla kun lauantai on 19. päivä, minulla se on viimeinen työssäoppimispäivä tätä koulutusta, sinä viikonloppuna tai viimeistään seuraavana maanantaina, silloin minä voin saada pikkuiseni. Omat ihanat pienet höpönassukat. Kaikki kolme. Kolmeksi viikoksi. Niin, että ne lähtee viimeistään viikkoa ennen joulua, niin sovittiin. Vaikkei se olekaan mustaa valkoisella. Ja pyysin varmuuden vuoksi etukäteen sitä jo harkitsemaan ensi tammikuun puoltaväliä, jos ne voisi tulla tänne. Kun minä en saa lähteä vielä silloin mihinkään hoitojeni takia, mutta kun on Napsun synttärit ja minä haluan olla Napsun synttäreillä läsnä.

1 tunti 8 minuuttia, välissä kusihetki, kaupan läpi kiitäminen ja nopea tupakka. Ei se oikein ole, ettei saa ihan luvalla pitää niitä taukojaan vaan pitää itse kärkkyä sopivaa väliä rakkonsa tyhjentämiseen. Muttei tämän kuulukaan olla reilua, ei riisto koskaan ole.

Nyt minulla on Vitalinea Persikka, niitä minä olen työpäivinä vetänyt naamariin, juotavia jukurtteja. Ei sitä kehtaa syödä ja sitten kotona uuvuttaa ja vituttaa ja vetää kaksin käsin. Ja sitten oksentaa. Vaikkei edes ole fiiliksiä siihen.

1 tunti 4 minuuttia, nyt se alkaa vauhdittua se minuuttien laskeminen, kitutunti, se on aina töissä pahin. Vaikkei edes tekisi pitkää päivää, mitä tämä kuusi tuntia ei siis todellakaan ole, ei enää tahdo jaksaa istua. Haluaa vaan jo olla menemässä. Kun on jo niin pimeää ulkona, siellä on pilkkosenpimeää, ja minkä kun en edelleenkään pimeästä pidä, en sitten tippaakaan. En sitten alkuunkaan. Etenkään jos siellä pitää olla tai sinne mennä.

1 tunti 1 minuutti. Pelaan Mafia Warsia ja yritän keksiä valmiiksi päällepuettavaa, pääsee vain kunhan ensin juoksee linkkuun juoksemaan sieltä ulos ja siitä riisuapukeapestähampaatetsiäjuomat ja ovesta taas ulos. Kiireeseen minua ei ole tehty, mutta minulle sanottiin, että olen yllättävän hyvä järjestelemään asiat valmiiksi. Tekemään kaiken mitä pitää ajoissa, vaikken osaa ollakaan ajoissa missään, minulla on se akateeminen varttini, onneksi siihen on totuttu, jos se on koulusta myöhästymisestä kyse, ei siellä niin pienistä tai isommistakaan välitetä, tapaamisiin muistan ilmoittaa minuutinkin myöhästymiset.

53 minuuttia, kyllä minä pärjään ja Leijona tulee kohta vastaan. Siitä minä tykkään, että se viitsii. Minä niin paljon sitä ukkoa rakastan ja on jo silloinkin välillä ikävä kun nukun sen kainalossa.

Huomenna tai ylihuomenna lupasin lähteä taide- ja antiikkimessuille.

Ei ole syytä olla pysymättä housuissaan

Ainakin tunnin välein kierähtää hereille

se poskilihaksia runnova irvistys naamallaan

toisista hymyily tuntuu hyvältä,

minuun se aina sattuu.

Naamaani ei ole tehty sitä varten.

Puhelin latautuu keittiössä

siinä on herätykset päällä

tiedän että pitää nousta kun se kilkahtaa

ja jo ensimmäisestä titi:stä olen pystyssä

tuntien riemua.

Tässä päivässä ei ole mitään odotettavaa,

olen silti innoissani,

tämä on hypomania,

se ei kestä yleensä päiviä

vaan yksi, kaksi, kolme, neljä päivää riittää.

Eilinen, mikä paska päivä

eilinen, miten paskoja asiakkaita

eilinen, miten vihasinkaan sitä

miten vihasinkaan jo valmiiksi sitä

ja valmiiksi tätä päivää.

Haluaisin vain mennä ja niin minä menen

teen pitkän päivän koulua ja töitä,

tässä minun sairaslomani;

en minä voi pysyä aloillani,

muuten alan satuttamaan.

Kaksi viikkoa,

sitten kääntyy onni

paremmaksi tällä kertaa

Parhaaksi mahdolliseksi,

aina kolmeksi viikoksi.

Ehkei tämä äpärä olekaan niin kusessa enää.

En tiedä, miten selvästi sen olen tuonut esille, mutta minulla on parisen viikkoa mennyt hyvin huonosti. Syysloma oli helvettiä. Se, kun ei päässyt kouluun, vaikka sairaslomalla muuten onkin, kyllä minä sinne itseni lähes päivittäin raahaan ja istun aamusta iltapäivään tehden rästihommia ja muita vireillä olevia projekteja, että kunhan tästä KELA:n elämää hankaloittavasta sairastamisbyrokratiasta pääsee taas sinne normaaliin KELA:n opiskelijahelvettiin, saan opintosuoritekorttiini monen monta uutta merkintää.

Sain sairaslomapäätöksen vihdoin, ei sitä taas montaa kuukautta saanutkaan odotella. Suurinosa niistä takautumisrahoista meni tässä välissä saatujen opintotukien takaisinmaksuun, mutta ihan suoraansanottuna sairaana saa enemmän rahaa kuin opintojaan suorittaessa. Samahan koskee työttömiäkin, ei työtöntä velvoiteta nostamaan lainaa, ne tuet mitä saa on suurempia ja sossukin jelppii. Toisin kuin opiskelijoita, joita vaaditaan asumaan alle 300 euron kämpissä.

Eilen olin MTT:llä psykosedän luona, se 45 minuuttia väiteltiin siitä, että saako minua oikeasti väsyttää ja vituttaa ja itkettää ja uuvuttaa, jos en ole yli viikkoon nukkunut paljoa paskaakaan. Yhteensä noin kymmenen tuntia siinä kohtaa. Se oli jo toinen viikko peräkkäin kun se ehdotti päivystykseen lähettämistä ja lääkitystä, vaikka se kuinka on aikaisemmin ollut kanssani sillä kannalla, että osastohoitoon tai nupinsekoittimiin ei olisi tarvetta. Totta kai niille välillä olisi, jos minulla olisi aikaa. Mutta minulla ei ole. Olisivat ehdottaneet kesällä, silloin pieni osastolla rauhoittuminen olisi kelvannut oikein hyvin. Viikko maksimissaan, ilman lääkitystä. Tiedän valitettavan hyvin, että jos antaudun ja luovutan, minä en ilman niitä nappeja pääse ulos psykiatrisen ovista. Olen ollut ilman neuroleptejä nyt lähes 3 vuotta, enkä enää niihin halua palata. Koskaan. Ikinä. Milloinkaan.

Kävin kuitenkin haastattelussa ja sain lähteä kotiin.

Enimmäkseen näen tämän sekoiluvaiheen nyt johtuvan rutiinin puutteen aiheuttamasta jännityksestä ja siitä syntyneestä unettomuudesta. Olen kuitenkin periaatteessa pysynyt kuosissa, itkeskellyt, tuntenut vihaa ja ärtymystä. Olen viillellyt jonkin verran, oksennnellut joinakin päivinä enemmän ja toisina vähemmän. Mutten ole halunnut satuttaa muita, se on mielestäni positiivinen asia tässä kohtaa, se tunne nimittäin usein tulee hyvin nopeasti tällaisissa oloissa. Olen juonut paljon, ollut humalassa monta päivää putkeen, se on aina helpompaa. Mikään ei ole huvittanut ja mitään ei ole saanut tehtyä. Vaikka kai minä sitten oikeasti jotakin jopa viime viikolla tein, jos en muuta niin pesin pyykkiä ja maalasin. Tuntui vaan niin yksinäiseltä.

Arkeni alkaa kuitenkin pikkuhiljaa palailemaan uomiinsa. Olen yhä väsynyt, mutta olen saanut jonkin verran nukuttua. En ole niin kireällä (paitsi eräiden valivali-ihmisten läsnäollessa, joilla ei mielestäni olisi mitään oikeutta edes kitistä asioistaan). Kalenteri on täynnä hommaa, huomenna ja perjantaina työssäoppimista, ja vaikka minä en sinne menemisestä taas hypi riemusta, osaan ajatella, että sittenpähän ne päivät on taas jo kärsitty. Tänään olen tehnyt paljon ja vaikka tärisen ja sätkin tavallista enemmän, voin sytostaateista pahoin ja kärsin päästäni, tunnen voivani jo paljon paremmin kuin eilen tai toissapäivänä tai koko viime viikolla yhteensä. Jaksan puuhastella ja nyt jo taas nauttia vapaa-ajasta enkä enää hypi pitkin seiniä. Kyllä minä pärjään, olen minä ennenkin pärjännyt. Kunhan vain saan unirytmin palaamaan. Ei se kenenkään elämää paranna jos jää voivottelemaan ja säälimään itseään, ihmisestä löytyy paljon voimaa, kunhan vain päättää niitä käyttää eikä ala marttyroimaan heti alkuunsa.

Ehkä vain lopetan

Aimée soitti eilen. Se oli pessyt jonkun paitani ja Napsu oli raivosta sekaisin. Lupasin lähettää uuden hikirievun tilalle, se kuulemma käy oikein mahtavasti.

Oikeastaan olen ollut ajattelematta sitä, että ne lähti viikko sitten. Noin vain taas katosivat elämästäni, katselin 30 metrin päästä kun eno pakkasi ne autoonsa ja lähti heittämään Helsinki-Vantaalle, kerran nyt IKEAankin oli menossa (olen muuten aina inhonnut IKEAa sydämeni pohjasta, mutta vanhuuttani olen myös alkanut himoitsemaan lokerikkokirjahyllyä sieltä), poltin tupakan ja lähdin itse iltavuoroon töihin.

Samaltahan se aina tuntuu kun lapsi viedään pois, tikarilta selässä ja sydämessä, oikeastaan kidutuskuolema olisi varmaan helpompi, kun tietää että se kipu loppuu joskus.

Nyt sitä vain herää aina uudestaan ja uudestaan repimiseen ja poltteluun.

Nyt on kuitenkin vähän parempi olla kuin pitkiin aikoihin. Olkoon sitten hetken, kunhan on vain. Tämäkin viikko on kohta kärsitty, enää 5 viikkoa töitä, toisilla lomaa, minä en vielä ole saanut selvitettyä, minä päivänä ja mihin aikaan koulun pitäisi taas jatkua, vaikka tuskin ensimmäsinä päivinä sinne tietäni löydän, työsopimukseni jatkuu 14. päivään. Nyt olen jo päässyt passiiviselle tasolle koulun ajattelemisen kanssa. Ei se tunnu miltään. Paitsi siltä, että en ole aikaansaanut mitään aiheeseen liittyvää koko kesäkauden aikana.

Niin, antaa aivojen levätä nyt kun niillä on siihen mahdollisuus.

Käyn kuitenkin suht viimeisillä höyryillä nyt.

Niin kuin se yksi rouva sanoi; hänellä on ensimmäinen kesäloma vuoden 2009 jälkeen, minun viimeinen kesälomani oli rippikesä 2004, vaikka silloinkin olin poimimassa mansikoita muutaman viikon, ja osa vuoden 2005 kesästä kun muutin Englantiin.
Kyllähän nuoret jaksaa!

Oikeasti ei jaksa, nykyään ihminen kulutetaan loppuun aikaisin.
Henkisesti, ei fyysisesti.
Kun tulevaisuus näyttää niin pelottavalta, eikä silläkään, että tekee kaikkensa ole välttämättä mitään väliä sillä saatko töitä tai pääsetkö kouluun.

Muttei siinä kohtaa kun noin sanotaan hieman häkeltyneenä kärsimyksen teitä verratessa voi kuin hymähtää, huokaista ja sanoa niinpä kai, ja mielessään huutaa saatanaa.

Olen ajatellut useampaankin otteeseen, että vain lopetan tänne kirjoittamasta, se ei olisi kovinkaan suuri menetys maailmalle, palaisin takaisin omiin muumipapanmuistelmiini, paperiversioihin, kuulakärkikynän siniseksi sotkemiin käsiin ja turvonneisiin kämmeniin ja lukkoutuneisiin pikkusormiin, vesirakkuloihin ja jännetupintulehduksiin.

Se on oikeasti enemmän minua, ennen kirjoitin paljonkin. Minulla oli monta eri päiväkirjaa, niissä oli sekä tavallisia päivämerkintöjä, maailman noloimpia runoja (minä en ole koskaan tykännyt runoista mutta joskus riimittelyn tuoma sarkastinen euforia toimii mielialankohottajana), piirroksia, novelleja, koosteita, käytyjä dialogeja niin tämän maailman edustajien kanssa kuin niitä joita päässäni joskus kerrotaan. Otteita muiden teksteistä ja pelkkiä yksittäisiä sanoja tai sanapareja, jotka on sillä hetkellä naurattaneet (kuten happiviikset, se sana saa minut aina hykertelemään, tai ihan tavallinen pylly).

Jään kuitenkin miettimään asiaa, lopettamista.
Ehkä tässä kuitenkin oli enemmän järkeä silloin kun sain olla pahemmassa kunnossa, nyt tuntuu enemmän väärältä kertoa siitä kuinka paskasti menee, enkä edes kerrokaan. Se ei sovi nykystatukseeni.

Tiedän, koska olen tietäjätyyppiä.

Tiedän mikä keskustelu käydään huomenna kun lähden kouluun, ja toisen kerran kun karkaan jumppatunnille, joita on enää tällä viikolla ja ensiviikolla, ja joista maksoin yhteensä 30 euroa, joten kieltäydyn jättämästä niitä välistä. No ei, ei rahan takia, vaan sen miten siitä henkisesti hyödyn.

Isi on tyhmä ku ei oo meän kansa. Eilen isi teki monta tuntia läksyjä (6 tuntia, huh!).
Mut mururakas, iskän on pakko mennä kouluun.
Ei oo. Isi on tyhmä.

Ja niin tyhmä isi lähtee kouluun, on pahalla päällä joutuessaan jättämään kolme murjottajaa jälkeensä, kiroaa paljon, tekee ylimääräisiä virheitä, saa raivokohtauksia, itkukohtauksia ja vaipuu epätoivoon. Ei ole nälkäinen mutta syö kuitenkin ähkyyn, polttaa paljon tupakkaa ja potee päänsärkyä huonosta omatunnosta.

Kun tyhmä ja kiukkuinen isi pääsee kotiin, muruilla on päiväuniaika, joten tyhmä ja kiukkuinen isi pyörittelee peukaloitaan, lueskelee vähän posteja, pakkaa jumppatavaransa valmiiksi ja yrittää varautua taas uuteen syyllistävään keskusteluun.

Isi on tyhmä ku ei oo meän kansa. Minne sie nyt meet et mee et saa mennä!!!!

Ja tyhmä, alistettu, entistä kiukkuisempi isi karauttaa jumpalle, ei pysty keskittymään mihinkään, tekee askelvirheitä toistensa perään, pidättelee itkua ja puree hammasta, vilkuilee kelloa, kiroaa mielessään miksi piti tänne tulla, kunnes tulee loppuverryttelyt, kaikki ajatukset liihottavat omille teilleen, sisäinen aurinko paistaa ja kirkonkellot soivat, olisi valmis lipumaan euforian satamaan sillä minuutilla, mutta joutuukin tasan kello 1800 repimään itsensä vaaleanpunaiselta jumppamatolta, josta lähtee palasia ja joita hypistellään selkä- ja reisiliikkeitä tehdessä, rullaa sen kasaan ja polkee kotiin pää pilvissä.

Kunnes muistaa mitä taas on edessä.
Mutta kun se isi on tyhmä ku ei oo meän kansa-rimpsu pärähtää päälle, tyhmä isi joka ei enää ole kiukkuinen voi hymyillä ja sanoa, että nyt oon. Nyt minä oon koko loppuillan teän kansa ja huomenna isi kyllä menee käymään koulussa, mut ei oo kauaa, vaan kolme tuntia, ja tuun ennen ku teillä on ees päikkikset.

Harmi etten ole oikeutettu isyyslomaan, kesäkuusta tulee kauhea, kerran jo kolme tuntia koulussa olemista tekee tyhmäksi iskäksi, entä sitten ne kahdeksan?

Tällä hetkellä minä taidan olla suht onnellinen. Onhan niitä kaikenmaailman epäkohtia ja vitutuksia, mutta niitä tulee olemaan aina. Se on vain hyväksyttävä. En minä koskaan tule olemaan täydellinen, eikä minulla tule koskaan olemaan täydellistä kotia, miestä tai naista, perhe-elämää, työtä, autoa ja Etelän matkoja, mutta toimii se elämä ilmankin.

Minulla on koulua ja työtä ja josseikaan täydellinen niin ainakin kiva mies, olkoon sitten kuinka sairas tahansa, vuokrakoti jossa vuotaa tiskialtaan putki, mutta sehän on vain itsestäni ja aikaansaamisestani kiinni, että sen saa kuntoon, tällä hetkellä ei ole rahaa mutta sitä on tulossa niin että taas pärjää, niin kuin aina, päivän kerrallaan jossei muuten.
Minulla on maailman paras ja persoonallisin kanipappa, ihanimmat lapset ikinä ja vieläpä tänään ne lopulta tulevat luokseni, kivoja kavereita ja tuttuja, ja jotenkin aina onnistun sumplimaan kaiken huomatakseni, ettei se maailmanloppu vielä tullutkaan, vaikka hermoja joutui kiristelemään ja stressaamaan rytmihäiriöille asti.

Siinä mielessä olen huomattavasti kärsivällisempi kuin pari vuotta sitten. Ettei heti olla puhkomassa ranteita tai vetämässä nappeja naamariin, vaikka kuinka olisi paha olla.

Ei ole enää teinikapinaa vanhempia vastaan, siitä sai kymmenessä vuodessa tarpeeksi ja tajusi että ei kai ne tykkää jos oot kusipää.

Sydän on totta kai edelleen riekaleina, mutta osaan jo olla sivistynyt enkä heitä happoja naamalle, saatan ehkä sylkäistä, mutta se on jo hyvin hillittyä kohdallani. Ehkä toiset 3,5 vuotta vielä niin kaikki on jo hyvin.

Nuolaista ei saisi ennen kuin tipahtaa, ja sisäinen pessimistini varoittelee, enhän minä saa olla onnellinen siitä mitä on, tai se otetaan minulta pois, niin käy aina, muttei elämästä pessimismillä selviä. Jos tuoppi on aina puolityhjä ennemminkin kuin puolitäynnä, tulee vararikko nopeammin vastaan.

Leijona on tehnyt eväsleivät, pyysin kun en itse enää jumppapallon päällä makoillessani jaksanut. Se on niin hyvä kokki että onnistuu pilaamaan tavallisen reissumiehenkin, vaikka päälle tulisi vain rasvaa ja siivu juustoa ja kurkkua, ehkä se rakkaudella tehty maistuu sitten aina rakkaudelta, mikä ei maistukkaan erityisen hyvältä.

Kaiken lisäksi pyysin että se tekee neljä. Lounastauolla avaan oranssin hologrammikantisen tupperwaren ja sisällä on vain kaksi palaa, puhelimeen se kiertelee ja kaartelee että kun sille tuli nälkä sen jälkeen kun olin nukahtanut.

Hirveä Henri pelkää piikkejä

Kai nämä olot ovat kytköksissä toisiinsa. Se kun tulee itkupotkuraivari-itkupillitys-tärinä-katkonaiset unet -jakso. Kai niissä on joku säännöllisyyskin, mutta on liian raskasta yksin lähtä sitä selvittämään. Koska nyt ei ole edes täysikuu vielä, vaikka tämä yleensä tulee täysikuuaikaan, on vaan lähes puolikuu joka on tummankeltainen ja tekee paistatuksellaan viiruja seinille.

Ensimmäinen Stella iskee ohi ja se käy jo rutiinista. Että tupakoituttaa ihan kamalasti ja seuraavan kolme tuntia voisi polttaa ketjussa vaikka on se ärsyttävä tunne nielussa. Eikä tunne melkein mitään, janottaa ja limakalvot turvottaa ja sitten alkaa panettamaan kunnes sen unohtaa kun löytyy tekemistä, mikä on niin kauan hyvä kunhan vetää nettitikun irti koneesta ennen sen käynnistymistä, jos ei halua rumaa jälkeä ja tyhjennettyä viimeisiäkin hilujaan tililtä turhuuteen.

Toinen Stella tainnuttaa kunhan sen ottaa pari tuntia ensimmäisen ottamisen jälkeen eikä heti perään. Muttei sekään onni kestä kuin muutaman tunnin.

Leijona harjaa hampaansa ja levittää rasvaa nenänpieleen, se on hermostunut ja nälkäinen eikä se ole hyvä yhdistelmä pahaa mieltä kenessäkään miehessä. Jätän sen sairaalalle enkä kerro sille etten saisi nappipäissä ajaa tai siis että olen nappipäissäni, ettei sen tarvitse vielä siitäkin hermoilla.

Tänään on ensimmäinen koulupäivä viiteen viikkoon ja haluan paljon tehtäviä ja iskeä pääni kirjoihin ja kaavoihin, sotkea käteni maaliin ja liituun ja kuunnella musiikkia ja saksia trikoota.

Tiedän jo mitä teen kahden tutkintoni lopputöiksi ja miten ne yhdistän toisiinsa joutumatta tekemään kahta tutkielmaa kahdesta aiheesta, ja tiedän mitä kai haluan tehdä puolentoista vuoden päästä syksyllä, mutta siihen asti tuntuu vielä olevan ikuisuus enkä malta pysyä housuissani ja odottaa.
Tottahan se on, ettei elämäänsä voi suunnitella etukäteen, ja aina kun päättää laittaa asiat tärkeysjärjestykseen, jostain puskee vieläkin tärkeämpää, mutta ainakin siihen asti elämässä on edes hitunen järkeä.

Ps. Kiitos.

En minä tänäänkään saa mitään vastausta viesteihini,
tai niiden sisältö ei ole kummoinenkaan,
kaikkea että on kiire ja ei oo ajatellu ja haista paska marttyrointinesi.
Tulee vain semmoinen olo ettei ole kai mitään väliä.
Päivisin olen niin vihainen ja iltaisin itken niin kauan että veri alkaa vuotaa nenästä.

Olen kahden vaiheilla mitä teen, koulussa on niin vaikea olla ihmisten ilmoilla.
Ostan viimeisillä pullonpalautussenteillä sipsipussin, vedän sen naamaan eteisessä ja oksennan ulos, en minä osaa enää muita ahdistuksenlievitysmuotoja, ei minulla ole enää hoitokontaktiaan, ja perjantain päättölääkäriin on niin pitkä aika.

Kahden viikon päästä olen Hollannissa, sen jälkeen voin suunnitella uudelleen, lopetanko vaan yksinkertaisesti vai jaksaako jatkaa; jos on jatkuvasti niin paha olla, ettei osaa enää edes sanoa voivansa paskaksi, onko siinä muka järkeä? Ei minun ole ollut kohta vuoteen hyvä olla taas.
Onko siinäkään järkeä että pettää itsensä miljoonannen kerran, kun on luvannut ettei anna kenenkään enää satuttaa, mutta ei sitä voi rakastaa tai luottaa jos ei päästä ketään lähelle.

Jokainen on vastuussa vain itsestään.

Tältä vissiin tuntuu herätä kuolleista: kankealta.

09:45
Herätyskello muistuttaa että pitäisi mennä kouluun, herranjumala lauantaina.
Laitan sen pois päältä.

11:something
Luokkakaveri soittaa, kai muistuttaakseen, että pitäisi olla koulussa, herranjumala lauantaina.
Laitan puhelimen tyynyn alle.

14:ish
Lauantain mainoslehdet kolahtavat postiluukusta.

17:45
Olen nukkunut 20 tuntia, vieläkin nukuttaisi, mutta nousen ylös, vaikka se vaikeaa onkin, raajat on tunnottomat ja jumssa, suu ei liiku mihinkään paskakatekerrokseltaan ja pään tilasta nyt ei kannata puhuakaan. On jonkinmoisen vakava-asteinen nestehukka, mutta tupakkaa ei tee mieli vaikka edellisestä on myös sen 20 astetta.

Huuhtelen idättämisprojektin alla olevat auringonkukansiemenet ja laitan jauhelihat kärvistymään. Kunnolla ne kärähtävätkin tsompiolon hidasälyisyyden ja näköharhojen vuoksi, käännänkin epähuomiossa makaroonikattilan nollalle ja lihapannun mittari jää vahingossa neloselle vielä vartiksi.

Suuta on edelleen vaikea tuntea, siinä se taitaa olla, mutta jotenkin turvonneena. Venlavaksiinia naamariin vaan.

Makaroonilaatikon pitäisi olla valmiina kello
19:00.

Klarnan lasku, voi paska, en uskalla avata sitä. Ensi kuussa vastassa kuitenkin lainaton kuukausi, vuokrien ja peruslaskujen jälkeenkään käteen ei jää mitään. Nyt vielä kaikki raha on pannassa muutenkin tulevan ulkomaille sijoittuvan työssäoppimisjakson takia. Tai siis sen takia että tarvitsen passin ja passikuvat, siihen paskaan menee nykyään pyöreästi 70 euroa, vittu mitä kusetusta.

Oikeasti pitäisi uusia ajokorttikin samaan syssyyn nimen vaihtamisen takia, mutta miljonääri en ole sentään.

Tuntuupa epämiellyttävältä olla niin riippuvainen rahasta.

but that's life

Väsyttää kuolettavan paljon, mikä se aina torstaissa on, en ole ikinä torstaisin ajoissa missäkään ja käyn muutenkin ylihitaalla. Mikään ei kiinnosta ja tuntuu pakkopullalta, jopa mielenkiintoinen dokumentti sosiologian tunnilla.

Tämä viikko on mennyt kansainvälisyyskurssilla, viivytellessä terkkarille soittamista ja jäykkäkouristuspiikin uusimiseen menemistä. Tuskaillessa kaikelle muistettavalle asialle, yrittäessä olla miettimättä liikaa, ihastellessa aurinkoa joka pitkästä aikaa pilkistää esiin.

En minä halua edes hyvästellä, äiti soittaa että on puolen tunnin sisään parkkipaikalla. Aamupalapuuroa ja vaatteiden vaihto, yöpuvut matkalaukkuun ja sitten päästän ne rappukäytävään lehtipojan seuraksi.
Minua ei nukuta, itken ja poltan tupakkaa, haistelen vielä lämpimiä peittoja ja tyynyjä ja kasaan ne sitten huojuvaksi torniksi sohvan päätyyn.
Kello kilkattaa herätystä puoli kahdeksalta, käyn sulkemassa sen ja tärisen vieläkin pestessäni jauhonvalkean naamani. Proteiinipirtelöä, maistuu paskalle.
Ulkona on liukasta, muttei sillä tunnu olevan väliä. Varpaat on kohmeessa koululle päästessä, mutta tunteihin ei osaa keskittyä. Vedän viivoja monisteisiini ja yritän olla hieromatta silmiä, ettei piilolinssi lähde karkuun.

Piirrän lehmiä mustaan paperiin, salaatissa on yli puolet ananasta, kaikki jää syömättä, Pepsi Max täyttää vatsan ja huuhtoo palan kurkusta.
Katselmuksessa olen aktiivinen, lauon kuolemattomia lausahduksia toisten töistä ja saan nuhaisen opettajan nauramaan. Istun yksin kauempana muista ja se muistaa vilkaista suuntaani joka työn kohdalla rohkaisevasti, aukeaisiko kritiikkisana-arkkuni taas narahtaen.
Ei pitäisi jäädä minkäänlaiseksi silmätikuksi, vaikka kokeesta sainkin täydet pisteet ja plussia päälle.

Maalaan kerroksen vihreää dammarilla ohennettuna puolikuivan työn päälle, mutta tänään ei huvita tehdä enempää, vaikka alkaakin olla jo kiire töiden kanssa.

Paksu lumipeite on satanut liukkaan päälle, juoksen siitä huolimatta.
Huudan Leijonaa ovelta, nyt heti seksiä heti.
Silloin ei tarvitse ajatella eikä puhua eikä missään nimessä tuntea.

Kunnon koululainen työntää kaiken päästään ja keskittyy projekteihin, kerään lehtiartikkelejä Wordiin ja merkkailen niiden perään kommentteja elävästä elämästä, ja siitä kuinka millään ei ole väliä, kommunismi ja maailmanloppu tulee taas kuitenkin, tehtiin mitä vain, maailma kulkee sykleissä ja tietyn toistuvan kaavan mukaan.

Doxalia turpaan, suihkussa on kerrankin hyvä olla, viikon paskakerros huuhtoutuu alas viemäriin ja tuntuu yhtäkkiä kevyemmältä. Sitten taas suututtaa ja itkettää kaikki, täällä on muutamassa tunnissa räjähtänyt pommi ja kaikki on hujanhajan enkä minä halua olla.
Minä haluan mennä huomenna äitille olemaan vähäksi aikaa, sovin itselleni tekemistä, vanhojen opettajien näyttelynavajaiset kello 18, päätän raahata itseni sinne, vaikka lähempänäkin olisi tutun omat samanlaiset, en minä jaksa revetä joka suuntaan. Parempi että nyt käyn kotiseudulla niin voi viikonlopun nyhjätä omissa oloissaan. Itkeä itsensä tyhjäksi ja maata kolmen peiton alla TV:n huutaessa taustalla.

Poika kateissa!

Hmm, et kai sie nyt ihan vielä taida ammattikoululainen olla?
Eiku miä tulin hakee iskää! kuuluu käytävältä ja reipas eskarilainen tallustaa ompeluluokkaan kädet vyötäisillä kengännauhat laahaten avonaisina täynnä lumi- ja jääkökkäreitä perässä.
Sehän se meidän hömppäaatu-Julius siinä seistä möllöttää räkä poskella ja virnuilee kuin mikäkin. Iskän ei sitten auta muu kuin jättää näyttönsä kesken ja taluttaa poika sivummalle. Ihan yksinkös sie tulit?
No kyl tulin, miä oon jo niin iso poika että saan yksinki mennä pihalle!
Siinäpä sitä puhdasta lapsen logiikkaa parhaimmillaan.
No mut sanoit sie Samille että lähit?
Ja kovaa nyökytystä hangonkeksit naamalla.
No mitäs se sano?
Et joo.
No mitäs se teki?
No se luki kijjaa. (Juliuspa on jo aika hyvin ärräviastaan päässyt - toisin kun tämä iskä - mutta välillä se siellä vielä hankaa vastaan).
No tiiätsie ku sit se ei oo tajunnu.

Siis kun. Jos Leijona lukee, ei se kuule vaikka pommi räjähtäisi.

Puhelin kauniiseen käteen.
No moikka.
...moi.......japitkäpaussi.
Onksul jotaan hukassa?
........
No siis vaikka tää yks herra.
EIJUMALAUTAKNKNFJKNKJBEJLNÖLA;ÖA!!!??!!!11

No eipä siinä mitään, onneksi ei ole tuo matka kotoa koululle sen kummoisempi, ja eipä sattunut vaikka pulkkamäkeen lähtemään. Tiedä silti että mitä tuon hönön ukon kanssa pitäisi tehdä kun ei sen vastuulle uskalla jättää yhtään mitään...kaiseonsevanhuuskökööh.

Meillä nyt on onneksi semmoinen lukko että sitä ei tahdo itekään saada ihan hevillä auki, ainakaan vasurilla kerran on enemmän oikeakätinen, niin ettei pienempien, jotka tuohon aikaan nyt päikkäreitä sattui vetelemään, karkailun puolesta tarvitte vielä pelätä.

Mutta eipä ole tuokaan omena kauas puusta pudonnut.

Rakasta minut kokonaiseksi

Tänään olen maaninen. Hyvä olo ei tunnu hyvältä ja suuni pulputtaa niin, ettei pää ehdi mukaan. Herään neljältä parin tunnin unien jälkeen, hypin ympäriinsä enkä osaa istua alas juomaan kaakaotani, joka on tehty vain veteen, se ei maistu hyvältä väljähtäneeltä.

Haastan opettajia, ne ärsyyntyvät, tappelen tulostimien kanssa ja käyn Macin kanssa Word-sotaa.

En tiedä, mitä sanoa tytölle, joka itkee turhautuneena sitä, että viikonloppuna sen mies, joka on toisen naisen aviomies ja kahden pienen lapsen isä, ei tunnukaan olevan kiinnostunut siitä - ja että sillä on ehkä uusi nainen. Mitä muuta voi odottaa tuollaiselta itseään täynnä olevalta paskiaiselta? Minusta ei olisi tuollaiseen leikkiin.

Onnistun kerrankin kaikessa, poltan luokkakaverin tupakoita ja yritän nielaista välillä tunkiessani pinaattilettuvuorta suuhuni.

Mikä se on kun ei ole tuntunut nälkäiseltä viikkoihin?
Syön kerran päivässä, koulussa, illalla kotona pohdin jaksaisinko tehdä ruokaa, mutta harvemmin saan aikaiseksi.

Ainakin tänään on karkkia pahaan oloon asti.

En saa aikaiseksi, sänky täyttyy Marianne-papereista, jotka rapisevat selän alla,
enää kaksi viikkoa ja joululahjani saapuu!

Kolme pientä ihanaa.

Do me a favor and shut the fcuk up

Hellurei ja heissansaa, miten ihmisen mieli voikaan olla taas kuin jonkun muun? Kymmentä vaille kahdeksan, alle minuuttia ennen kuin avain kääntyy lukossa, silmät räpsähtävät auki ja hymyilyttää kun Leijona könyää yövuorosta kotiin.

Se saa suukkoja ja haleja ja paijaan sen tukkaa kunnes se nukahtaa.
Vessassa repeää, näytän ihan hullulta keksijältä, tukka on sikinsokin ja silmät punaiset ja musta-alusiset!
Ehkä nukuin, ehkä en, pakotan itseni kuitenkin aina pysymään sängyssä muutaman tunnin.

Kirjoitan alta pois muutamat raportit, mietin miten jatkan päivää eteenpäin ja lasken uudet kuumat vedet likaisten astioiden päälle.

Nyt on juoksuolo.

On joko varaa Pepsi-Maxiin tai karkkiin, minä ehkä haluan sittenkin vuorokauden pähkäilyn jälkeen ensinmainittua. Kohta. Tai sitten kun Frasierit loppuu. Ehkä.
kyllä

Tulta on ylläpidettävä suurissa pöytäkynttilöissä, sytkäri on tehnyt katoamistempun ja tulitikut on vähissä, mistään sitä uusia ilmaiseksi tähän hätään saa.

mutta tänään silti naurattaa.
ainakin pään sisällä
onkohan se hyvä vai huono.

keskiviikko

Tämän päivän jaarittelua värittää graafisen viestinnän kurssilla tehdyt alter-egopiirrokseni Elefantti Antun päivästä.

Aamulla on maailman kamalin olo. Tuntuu siltä kuin olisi jäänyt kolmen rekan alle ja silmämunat pullautettu päästä, käräytetty pannulla öljyssä ja tungettu sitten takaisin salakavalasti paikoilleen.

Kolmen vartin torkutus. Vitun sadepäivät.

Teetä ja tupakkaa, pää kertoo että nyt pitäisi käydä pesemässä naama ja hampaat mutta kroppa hapuilee omin luvin muihin puuhiin. Noin puoli minuuttia ajatus kestää päässä ja sen jälkeen ne vaan unohtuvat.

Olen koululla jopa suht ajoissa, varttia yli kahdeksan alkaa tunnit, minun kelloni sanoo että viisitoista sekuntia vielä jäi jäljelle.

Ei huvita lähteä kahdelta tyhjään kotiin, Leijona pääsee vasta neljältä. Aivovasarakin oli aamulla jo eilistä pirteämpi ja hyppeli iloisesti ruokakupin ja varpaideni välillä eksä nyt tajuu jo antaa safkaa!! 

Maalaan vielä hetken ja juttelen opettajien kanssa uutisista, joita en kyllä ole pitkään aikaan seurannut laiskana poikana minkäänsortin mediasta, ennen kuin raahaudun kotiin liukastellen pitkin juuri vahattua porraskäytävää.

Mainokset on kivointa lukea vessanpytyllä istuessa, en osaa keskittyä kirjaimiin ja kuviin muuten kuin kunnon väkkyräasennossa.

Kotona on vain kuivia alkuviikon sämpylöitä, syön niitä kaksi ja jätän loput Leijonalle. Otan kullanmurun ja käytän sitä pihakeinussa parin tupakan ajan. Aivis vain tuhisee sylissä, aamun pirtsakkuus on poissa.

Porkkainoita ja uusia jyrsimisoksia.

Muttei nekään saa sitä parkaa innostumaan, se ei edes säntää ovelle kun isukki tulee kotiin, vaan se jää nyhjöttämään petiinsä porkkanoidensa kanssa.

Ehkä se tarvitsee vain vähän aikaa?

Ainakin meidän päiväunien verran. 

Tintantantantallallei mörkö se lähti piiriin

Kolmas "kyllä mä tänään sinne labraan meen"-aamu kuitataan herätyskellon rikkomisella, vitut menen, vitut nousen, en jaksa, en pysty, tunti myöhässä luennolle purkkaa mässyttämään yövaatteet niskassa. Vaikkei kouluun ole kuin muutama askel, jokaisella niistä rukoilee itseään kääntymään vittu takaisin.
Oksettaa niin paljon ettei ole varma pyörryttääkö sitä enemmän vai ei.

Bisnestä.

Budjetti loppukuuksi on 9 senttiä, puolukkapuuro survoutuu nannaksi.

Päänsärkykin, ja hulluja humalaisia tipuja ikkunalaudalla mulkoilemassa lisäätupakantumppejameille!

Eilinen oli muistikatkos, hoitotäti kysyy miksen ole käynnillä, ethän oo kipeenä?
Ai minäkö! En, ei vielä ole syysloma, silloin kunnon koululaiset sairastaa.

Komennan vielä koulussakin.

Iskä kato! Iskän Nubu teki hienon iskäkato
ja iskä kattoo koska iskän Nubu teki niin hienon kukkasen
ite Nubu ite teki.
Ja se menee jääkaappigalleriaan suorinta tietä.

Oliko muuta? No ei ollut.
Paitsi paniikkikohtaus illalla tahattomasta kommentista, mikävitunmuija kun parkuu ja hyperventiloi ulkonäköasioista ja puree eikä pussaa.

Päivän saldo

siis kattokaa miten söpön lampun (ja vaavan) löysin vähä googlettamalla!!

• aamupahoinvoinnin vaihtuminen päivähuimaukseen ja lopultailtaoksetukseen (Sini lopeta jo se raskailu, en enää jaksa näit sympatiaoireita!)
• 1.5 suklaalevyä
• kuppi kuumaa kasvislientä
• keskivartalokorsetin aiheuttamaa alaselkähikoilua
• kipua korvassa ja polvissa, transuääni ja kevyttä köhää
• tukan värjääminen
• kaksi kasvonaamiota
• kolme Topeliuksen satua
• 6 tuntia luentoja w00t !
• kärrylenkki Siwalle ja takaisin (yhteensä melkein 1 kilometri!)
• kaverin Kiinalaiset pilas mun hiukset!-itkunpuuskan rauhoittelua
• rahanpuutteen kiroilua ja tuskailua onko huomenna vai perjantaina Gina Tricotin avajaiset
• uusimman Housen kahtominen
• paljon tupakkaa

... ja väriliitujen päälle tallomista.

Loppukevennykseksi:

Nuha: Mikä on poikaystävä?
Napsu: Se on semmonen minkäkaa pussataan. Sami on iskän poikaystävä. No pussatkaa jo!

kyl meän poika tietää.

isona minä olen iso

plinm plim
ovikellolta toiselle
rappukäytävä kaikuu kilinästä, herään painajaisistani maailmanlopusta
kun naapurin pariskunta herää kikattaen.

kommunikoin tekstiviestein vain
en jaksa vastata puhelimeen muuten
vaikka se soi ja soi ja soi.

tule koululle syömään
ja niin minä menen.

K. Kumela

ps. kiitos minttumaarialle kiertopalkkiosta ♥

Muovikassinirhauma kämmenessä.

Tänään minä herään vihaisena. Kello torkuttaa viimeisen eli kymmenennen kerran, siirrän sitä vielä vartilla eteenpäin ja raottelen silmiäni sateisena aamuna. Minua väsyttää niin kamalasti, nukahdin ehkä neljän aikaan viimein pakotettua itseni ensin makaamaan vuoteessa silmät suljettuina monen monta tuntia.
Pesen hampaat tekovalkaisevalla hammastahnalla sitä tahnaa varten suunnitellulla hammasharjamallilla, pesen naamani kevyesti kuorivalla ja viilentävällä salisyylihapposeoksella, poltan tupakan ja katson Timonin ja Pumbaan.

Punainen pipo on hukassa, maanmyyneenä laitan toisenvärisen hatun joka on ihan tyhmän mallinen enkä haluaisi käyttää sitä kun näytän tattipäältä, mutta en ehdi tukkaakaan laittamaan.
Olen kaksi minuuttia etuajassa nuorisopolilla, hoitajani on vain ennätykselliset kaksi minuuttia myöhässä.
Olen vieläkin vihainen ja haluaisin raivota ja huutaa, mutta en saa sitä irti itsestäni, se kysyy hyytääkö ja minä nyökkään.
Söitkö aamupalaa?
No en syöny.
Syötkö yleensä?
No en syö.
Miksi? Sitä miksiä se toistaa ja toistaa ja ärsyynnyn entisestään, kun ei oo aikaa! Just ja just pääsen sängystä ylös!
Se kysyy miten muuten on ruoka-asioiden kanssa mennyt, ja mikä vituttaa niin silminnähtävän kovasti.

Minulla on mennyt ruoka-asioiden kanssa aika vitun huonosti, koska ei ole mitään tolkkua siinä miten syön. Joskus paljon, joskus vähän, joskus karkkia, joskus vain ketsuppia. Ihan niin kuin aina. Minua masentaa että olen lihonut tämän vuoden aikana kymmenisen kiloa, eikä ole sopivia vaatteita enkä jaksa liikkua. Makaan illat sohvalla tuijottamassa televisiota, vihaan viikonloppuja ja sitä kun pitäisi tehdä jotakin, haluan vain olla.
Olla ja syödä ja kovasti jaksaa siivota, viedä roskat ja pestä pyykit, imuroida, kastella kukat ajallaan, ja olisin niin helpottunut jos lähteminen ei olisi niin monimutkaista! Jos vain sitä voisi viuh mennä ulos ovesta, noin vaan, eikä viikkoa suunnitella että jumalauta missä välissä pystyn hakemaan postista uuden nettitikun kun entinen liittymä on ollut suljettuna viisi päivää?

Se kysyy olenko SYLI:n jäsen, en, en ole, en uskoisi siitä hyötyväni, sillä päävaivani ei ole syömishäiriö vaan ahdistus, skitsofrenia ja psykoottiset ailahtelut masennuksesta harhakuvitelmiin sekä nukahtamisvaikeudet. Se antaa minulle silti paikallisen SYLI:n paperit ja aikataulut, jos vaikka sattuisi itseä tai jotakin tuttua kiinnostamaan.  Se myös mainostaa marraskuun mielenterveysmessuja, joille en ole koskaan aiemmin eksynyt, mutta ehkä sielläkin saisi päivänsä kulumaan.

SYLI:llä on myös tulossa taidenäyttely "Joka viides meistä?", johon haetaan valokuvia, maalauksia, runoja, tekstejä, muistiinpanoja tms, ja ne tulee lähettää 1.10.10 mennessä, jotta ne voidaan laittaa esille Turkuun Syömishäiriöpäivien (19.-20.1.2010) ajaksi. Tekeleissä on tarkoitus kuvata syömishäiriötä sairastavan ajatuksia ja sisäistä maailmaa katsojille. Ihan vain jos jotakuta sattuisi kiinnostamaan... Kai siitä lisätietoa löytyy SYLI:n omilta internetsivustoilta, joihin en muuten itse ole koskaan nähnyt vaivaa tutustua jo aiemmin mainituista syistä.

Pyyhin kyyneleet kasvoiltani ja sovitaan uusi aika, se vielä sujauttaa matkaan kuvaryhmän esitteen, jos vaikka sinne minut laitettaisiin syksyn jälkeen, kun saan kengänkuvan persauksiini nuorten puolelta; kun täytän lokakuussa 21, en enää ole lapsi tai nuori, ja se jos mikä on masentavaa.

Minun piti mennä tänään vielä kouluun, mutta bussin odottaminen reilun tunnin painavia muovikasseja ees taas raahaten sai sen päätöksen kuolemaan.
Istun jalkakäytävällä ja poltan tupakkaa, soitan siskolle ja jätän pyöräni Anttilan parkkiin, haettavaksi myöhemmin. Kai. Kai minä saan sen haettua.