Ainakin tunnin välein kierähtää hereille
se poskilihaksia runnova irvistys naamallaan
toisista hymyily tuntuu hyvältä,
minuun se aina sattuu.
Naamaani ei ole tehty sitä varten.
Puhelin latautuu keittiössä
siinä on herätykset päällä
tiedän että pitää nousta kun se kilkahtaa
ja jo ensimmäisestä titi:stä olen pystyssä
tuntien riemua.
Tässä päivässä ei ole mitään odotettavaa,
olen silti innoissani,
tämä on hypomania,
se ei kestä yleensä päiviä
vaan yksi, kaksi, kolme, neljä päivää riittää.
Eilinen, mikä paska päivä
eilinen, miten paskoja asiakkaita
eilinen, miten vihasinkaan sitä
miten vihasinkaan jo valmiiksi sitä
ja valmiiksi tätä päivää.
Haluaisin vain mennä ja niin minä menen
teen pitkän päivän koulua ja töitä,
tässä minun sairaslomani;
en minä voi pysyä aloillani,
muuten alan satuttamaan.
Kaksi viikkoa,
sitten kääntyy onni
paremmaksi tällä kertaa
Parhaaksi mahdolliseksi,
aina kolmeksi viikoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti