Ihan paras päivä!

Tätä on ootettu! Siis kuin kuuta laskevaa konsanaan. Kivaa päivää. Päivää kun tuntuu ihan normaalilta ihmiseltä! Päivää kun ei masenna tai ei käy ylikierroksilla, tuntuu pystyvänsä vaikka ja mihin, eikä ole maailman paskin ihminen vaikka päättäkin vain löhötä ja herkutella sohvalla kultsimultsinsa sylissä, pelata feisbuukipelejä kultsimultsinsa feisbuukitilillä ja tuijotella telkkaa kultsimultsinsa kanssa! Päivää kun oikeasti kiinnostaa elämä ja tuntuu siltä että tässähän saattaa olla jopa jotain järkeä. Päivää kun jaksaa nähdä kokonaiskuvan eikä aina vain pieniä murusia sieltä ja täältä ja tuolta osaamatta rakentaa niistä oikeannäköistä palapeliä. Päivä kun maha on pömppö ja turvoksissa mutta vittujakaan ei voisi kiinnostaa kun aurinko paistaa ja hymyilyttää niin että peräsuolikin suipistelee ylöspäin!

Tänäinen poliaika siirrettiin eilen puoli yhdestä kymmeneen. Ensin en ollut alkuunkaan mielissäni, mutta sittenpä alkoi tuntua siltä, ettei sillä nyt sen suurempaa väliä ole. Kouluun hakemaan tehtävämonisteita, bussilla miekkarille, siellä vuorovaikutuksentäyteistä keskustelua, Sinooperi, apteekki, ruokakauppa ja takaisin kouluun tekemään tiistaitehtävät valmiiksi. Kotiin halailemaan ja tavarataloon pyörähtämään hanipupsipuppelin kanssa. Ruokaa, karkkia ja hyvää ohjelmaa. Laatuaikaa ja yhdessäoloa ihan älyttömän pitkästä aikaa, tuntuu ainakin että kunnon yhdessäolokerrasta olisi taas vierähtänyt tovi jos toinenkin, kun en ole osannut olla läsnä.

Psykosetä hieroo ohimoitaan ja huokaisee helpottuneen hämmentyneenä. Parina viime kertana olen ehdottanut osastoa ja tasaavan lääkityksen kokeilua... nyt ei edes tahtoisi muistaa miksi, koska sinä olet taas ihan eri ihminen. Nyt olet siinä, silloin et ole tainnut oikein olla.

Niin minä olen aina väittänytkin; että ei minun oloja ymmärtääkseni riitä se, että kerran kuussa käyn avautumassa, niin on varmasti monella muullakin, ja kokonaiskuva jää täysin muodostumatta, ja itselle ne pahat olot patoutuu sisään ja niihin reagoi turhan voimakkaasti. Tulee halu satuttaa itseään (ja usein sitä halua toteutetaan), tahtoo pois, tahtoo kuolla, mikään ei vain tunnu kivalta ja pelottaa - mutta... se ei ole koskaan jatkuvaa, kunhan oppii keinonsa aukaista ne lukot (joiden aukominen ilman apukeinoja on lähes mahdotonta). Minä olen ihan onnellinen loppupeleissä, jos selviän viikon tappomasennuksella ja viikon manialla kerran muutamassa kuukaudessa tai jopa puolessa vuodessa. Kumpikin vuorotteleva olo on kamalaa, ei ole ikinä hyvä olla, mutta nyt niistä ollaan selvitty edes joksikin aikaa. Ainakin tuntuu siltä. Tänään on tuntunut hyvinkin vahvalta ihmiseltä. Sellaiselta jolla on oikeus olla juuri semmoinen kun on!

Ja minähän olen, ainakin tämän päivän ajan: vähän turvoksissa oleva pömppömahainen kaljuuntunut liian lyhyt ukko, jolla on sysimustat silmänaluset, punaisia ihottumaläiskiä naamassa; joka voi aina välillä niin pahoin sytostaateistaan että oksentelee jaloilleen; jonka mielestä persimonit maistuvat makeutusaineelta ja ovat karmeinta shittiä mitä maa päällään kantaa, mutta silti taitaa ostaa niitä vielä uudelleen jonakin päivänä; joka on tyhmä ja vähän vajaa ukkeli, joka kulkee ympäriinsä aviomiehensä pieruverkkareissa, kun ei jaksa kaivaa omiaan kaapista.

Eilinen sytostaatti oli puolivälikäynti, puolet siis enää jäljellä, ja joulukuun lopussa päästään ylä- ja alapäätähystyksiin (toivottavasti ei samaa letkua käyttäen, etenkään, jos järjestys on ala- ja sitten vasta yläpää) tarkistelemaan, voiko suolet jo saada rakennettua takaisin yhteen eli saanko paskaputkeni vihdoin ja viimein ja kaikkien itkujen jälkeen takaisin! Tuntuu taas, että tässäkin sairastamisessa on jotain ideaa, kun saa itsekin tietää, mitä tapahtuu, ja että tulevat tapahtumat ovat näilllä näkymin oikein mieluisia. Kyllä on edelleenkin ihan kamala ikävä paskantamista nimittäin.

Voi maanantai ja 5 päivän odotus

Kotiäitiaamu. Aamupuurojen keittelyä, kuskailua, pyykinpesua, siivoilua. Huokailua taas tunnin pituisiksi jääneistä yöunista, rauhattomista sellaisista, siinäkin välissä ehtii heräillä tuijottamaan kelloa ja kääntämään kylkeä.

Oma aamu alkaa nyt. Teetä ja aamiaista, pari jaksoa Simpsoneita ja pakkailua. Kohta nokka kohti sairaalaa ja sytoihin. Tänään minä menen takaisin kotiin, voimaan pahoin ja haisemaan pahalta, katsomaan minun ukkojani, ne on olleet Leijonan talolla molemmat, Aivikselle se on hankkinut sinne oman luolan, ja kohta on kuulemma piha-aitaus ja mökkikin valmis.

Kyllä sitä eilen oli vähän pettynyt olo, kun poika lähti niin aikaisin omaan kotiinsa, ja meidän iskä ei palannut matkoilta ennen iltayhdeksää, sitä vain varttui ja kieriskeli henkisissä tuskissaan. Menneisyydestä eräs ukko laittoi viestiä, se sama ahdistus ja viha mitä se aikoinaan jätti jälkeensä nostelee taas päätään, kuinka joillakin voi olla sellainen vaikutus toisiin? Runnoa kunnolla itsetunnon lyttyyn ja saada vihaamaan kaikkea, jättää niitä henkisiä arpia kasan peräänsä. Vaikka se aika jonka ehtii viettää yhdessä olisi vain muutaman päivän pituinen.

Minä odotan lauantaita, viimeistä työssäoppimisvuoroa, sitten minulla on 15 opintoviikkoa kasassa, kaikki mitä tarvitsen, kaikesta muustakin pääsen läpi, enää tarvitsee stressata opparia, ja sehän vasta stressipatteja naamaan aiheuttaakin. Kun ei saa edes aihettaan päätettyä.

Minä odotan lauantaita, silloin minulle tulee kolme murua, ja yksi isi.

Lorem ipsum

yks anttu on niin onnellinen möököpussin omistaja et meinaa perse revetä ylpeydestä

Neque porro quisquam est, qui dolorem ipsum, quia dolor sit, amet, consectetur, adipisci velit (Eikä ole ketään, joka pitää tuskasta sen itsensä tähden, ja sitä näin ollen haluaisi)

Cicero

Tähän päätelmään olemme tänään päässeet. Tänä hyvin hyvin tuskaisena ja paskamaisena päivänä. Vaikeaa ei ole nousta sängystä, vaikeaa on vain mennä sänkyyn ja löytää nukkumatti, sillä on edelleen osoitteeni hukassa ja minä käyn näillä inhottavilla kierroksilla. Tuntuu kuin ihoni alla kuhisi kastematoja ja jaloissani vipeltäisi muurahaisia. Ei päästä kolmanteen viikkoon peräkkäin polilla eteenpäin ja olemme kumpikin hoitajani kanssa tuskissamme kun tuntuu siltä että tarpoisin vanukkaassa jota tulvii suustani ja korvistani ja nenästäni ja se täyttää pääni enkä minä saa päästäni ja suustani ulos mitään, se ei ymmärrä ja toistelee sitä, ja minun tulee aina vain pahempi olla kun en ole tarpeeksi hyvä terapiaan.

Mutta kun minä en ihan oikeasti halua lääkitystä. Lyhytvaikutteisia nopeasti vaikuttavia tarvittaessa otettavia nappeja kyllä. Nukahtamislääke ei vain tässä olotilassa auta muuten kuin ehkä rohkaisee hullutuksiin. Haluaisin rauhoittavia, tiedän että niistä saisin apua, mutta niitä minä en saa. En koska olen ottanut niillä yliannostuksen ja en koska niihin jää koukkuun, eikö sitten muka tasaaviin jää? Miksi minulle annettiin Efexoria jos sitä pelätään että jään riippuvaiseksi lääkkeeseen? Miksi sitä määrätään niin paljon pahempaa paskaa ja miksi toisille annetaan ja minulle ei. En minä ole tyhmä itselääkitsijä, jätänhän unilääkkeetkin ottamatta jos otan vahvemmat särkylääkkeet, kyllä minä herätäkin haluan ja nimenomaan ilman sitä pöhnää jonka pidempivaikutteiset aiheuttavat. Minulle on kirjoitettu viimeisen kolme vuotta Stellaa ihan surutta, aina vain uusittu reseptiä sitä tahtia kun edellinen on käyty tyhjentämässä, eikä kukaan ole sanonut mitään.

Tasaavat lääkkeet vievät kuitenkin myös ne iloiset olot mukanaan. Ja kaiken luovuuden. Mikään ei kiinnosta kissanpaskan vertaa jos vetelee ilopillereitä naamariinsa.

En minä tiedä. En minä tiedä mikä minulla on, miksi on tällainen olo ja mikä siihen auttaa, kyllä minä sen haluaisin tietää ja siksi käyn ammattilaisen luona, valitettavasti se ei kai nyt sitten riitä. En tiedä kenelle olen vihainen, itselleni, psykosedälleni vai yhteiskunnalle. Itselleni luultavasti kun en jatkuvasti voi hyvin ja ajattele selkeästi.

En minä huomaa että olisit jotenkin levoton.

Nypin karvahupustani tukkoja ja ruttaan niitä kasaksi ja pudotan huppuni sisään. Haluaisin vaan juosta ympäriinsä. Ja huutaa. Ja on vaikeeta vaa istua. Mun on tosi vaikee olla tässä.

No juokse.

En mie. Kun en kehtaa.

Oletko saanu palautetta rauhattomuudesta?

En mie varmaa. Tai varmaa. Tai en mie tiiä. Tai jotaa. Oon kai jotaa. Mut vaa vitsailtu. Ja ku oon puhunu paljo mut en yleensä puhu mut ei sitä oteta minää kaikki muut puhuu nii paljo etä mieki saan joskus eikä se haittaa.

Pidän kurnutusääntä ja toivon ettei se kirjaa sitä ylös.

Erikivaa sunnuntaita vaan!

Alkaa jo ylikierrokset vietävien alikierrosten jälkeen tuntumaan pumpussa, vatsanpohjassa ja leukaperissä. Koko ajan on valmiustilassa, tumtumtumtum tu tumtumtumtum, kaikuu päässä asti. Koko ajan naurattaa, muttei se ole hyvänolon-naurua, se on sitä inhottavaa pakonomaista hillitsemätöntä hekottelua. Puheripuli painaa suussa. Yölläkään ei jaksaisi olla hiljaa, sitä vain pulputtaa menemään ja häiritsee toisten unia suunnitelmiaan ja kuvitelmiaan maalaillessa mielensä kankaalle, kai se auttaisi jos ne kirjottaisi ulos, pääsisi niistä, vaikkeikaan heti mutta yleensä viikkojen sisässä.

Odotan vain herätyskelloa ja pidättelen pissaa kovine kaulan imusolmukkeineni ja polvikipuineni. Lisää Buranaa ja päätöntä juoksentelua ympäriinsä. Vesi keittyy ja teepussi värjää kaiken ruskeallaan.

Olen laskenut, että jos minä olen koulupäivisin liikkeellä puoliyhdeksän pintaan vaikka ensimmäinen kellonkilkatus havahduttaa jo puoli kuusi, täytyy herätä myös nyt niihin aikoihin että ehtii. Lupasin lähteä messuille, juna lähtee yhdeksän jälkeen, ehkä olen puoliyhdeksän valmis ampaisemaan ovesta ulos kohti asemaa, vaikka pitää mennä varuillaan, ei se pumppu kaikkea kestä, se on tämä vajaatoiminta ja nämä maanisemmat minijaksot.

Minä ja pökertynyt hyttynen juodaan teetä ja selvitellään aikatauluja ja pelataan aamun pelit, Leijona saa nukkua vielä tunnin, sillä ei mene miljoonaa tuntia valmistautua, olen sille kateellinen, silti se näyttää ja tuoksuu aina hyvältä ja on pirteä viiden minuutin sisään heräämisestään hammaspesunraikkaana kahvikuppi kädessä valmiina lähtöön.

Kyllä minäkin haluaisin olla, ja oikeastaan syklin tällaiseen aikaan varmaan olisinkin, valmiina siis, en hyvännäköinen tai -tuoksuinen, mutten minä osaa. Teen miljoonaa asiaa yhtä aikaa ja kello juoksee ja minäkin juoksen mutta väärään suuntaan. Taputtelen peitevoidetta naamaani, klikkailen itselleni experiencepointseja, ehdin hamuta Nuuskamuikkusmukin suuhuni huulilleni. Kelaan ja kelaan ja haukon henkeäni kun ei sitä muuten saa, muljahtelee.

Jatkuva kiire ei-minkäänlaisen-kiireen perään, toisaalta mikäs sen parempi nostamaan pää sieltä mutakuopasta, mutta toisaalta taas tietää, että sinne palataan hetken kuluttua, kunhan stressi laukeaa. Menee siihen sitten päivä tai lähemmäs vuosi, kovemmin se kolahtaa kuin jos olisi koko ajan masentunut, niin ainakin minulla, pitkäaikainen masennus on vain hidasta päämäärätöntä itsemurhaa, äkillisessä romahduksessa sitä ei edes tule mietittyä kun nielee ne pillerinsä. Siksi minä en haluaisi lääkitystäkään, se on ihan liian helppoa yrittää, ja olen mielestäni yrittänyt sitä kikkaa jo ihan tarpeeksi monta kertaa vaikka pysyviä tuloksia en olekaan saanut aikaiseksi.

Ei se reilua ole, mutta minkäs teet.

Minä puhun ja puhun ja alkaa hävettää se kuinka suu vaahdossa syljen pinaattilettuja vähän vieraamman luokkalaisen kasvoille, se ei kehtaa pyyhkiä sylkeäni naamaltaan tai käskeä tukkimaan turpani. En pysy perässä tai muista mistä oli tarkoitus jutella, vai oliko sittenkään, tänään hiljaisuus ei ole ystäväni.

Teen kaikkea muuta paitsi sitä, mitä pitäisi.

Minä olen töissä, ollut 22 minuutin kuluttua neljä tuntia, kaksi on vielä jäljellä, ne kaksi saatanan turhauttavaa ja oikeasti turhaa tuntia, etenkin se viimeinen on, ei kukaan enää viiden jälkeen jaksa lähteä taidekaupoille jos kerran ei sitäkään ennen sille löydy aikaa tai halua.

Kaupan kassalla on miljoonan kilometrin pituiset jonot, vilkuilen niitä ja odotan pientä hiljentymistä, jos minä sitten äkkiä kehtaisin kipaista hakemaan jotakin syömistä ja juomista. Nälkä tulee vaikkei tee mitään paitsi jauhaa satunnaisesti paskaa asiakkaidensa kanssa. Puree hammasta vaikka paskamaisten kohdalla haluaisi kuristaa ja potkia ja lyödä ja huutaa että vittu minä teen tätä hommaa ilmaiseksi, mitä sinä siinä tulet yhtään mulkoilemaan ja vittuilemaan ja luulemaan olevasi parempi kuin mitä olet.

Särkylääkettä voisin tarvita, selkä ja polvi ei tykkää istua, rusahtelen vaikken edes liikahda, hengityksen tahdissa. Krunts krunts krunts kronts.

Piirrän kalenteriani varten kuvia, minulla on vielä monta tehtävää aloittamatta, kiire painaa niskaan. On niitä aineita, joita ei ole enää ketään arvostelemassa, jos nyt ei saa kaikkea ajallaan palautukseen. Innostaa niin kuin innosti jo aamusta, mutta samalla tuntee kuinka väsymys alkaa painaa päälle. Yrittää muistuttaa itselleen, että kyllä tästä selvitään ja vielä tämä taas iloksi muuttuu, kunhan minä pääsen täältä, kunhan minä pääsen kotiin, kunhan minä pääsen taas siitä jatkamaan juhliin. Kunhan minä vain selviän. Tämän 2 tuntia ja 11 minuuttia. Totta se on, kello liikkuu sittenkin.

Eilen minä soitin Aiméelle. Tai totta puhuakseni en soittanut. Lähetin sille viestin, jossa kerroin tänään olevani kuuteen asti FMT töissä. FMT tarkoittaa meidän välisessä koodistossamme Finland mean time, jolla selvennän, minkä maan kellonajasta on kyse, niiden kelloista puhuttaessa perään lisätään virallinen GMT eli Greenwich mean time. Se mikä on Suomessa +2.

No sitten se soitti minulle, niinpäin se meni. Soitti ja sanoi, että ne on menossa 16:30 GMT eli 18:30 FMT teatteriin, sellaiseen lastennäytökseen, joka on hyväntekeväisyyttä. Kuulosti kivalta. Kysyi, että jos sitten siirrettäisi perjantainen juttelutuntini lasten kanssa lauantaille tältä viikolta. Ja se oli minustakin hyvä idea, en minä sitä sanonut, että kuinka minuuttiaikataululla olen tämän päivän liitämässä, mutta näin on ehkä parempi. Että huomenna eikä tänään jutella, ehkä olen huomenna vähän rauhallisempikin jo. Toivottavasti. Ei tämä hyvä ole.

Mutta kuitenkin, sitten minä kysyin. Että koska ne tänne tulee koska ollaan puhuttu marraskuusta. Meillä oli mukava puhelinkeskustelu, oikeasti taas pitkästä aikaa. Jutellaan vaikka ja mistä ja meillä on ne yhteiset insidet, ne yhteiset ajat ja ne yhteiset muistot. Ne minkä takia aina vieläkin sattuu kun ajattelee asioita. Millaista meillä oli ja miten minä sen olen mennyt pilaamaan olemalla oma itseni. Vaikka siitä on jo neljä vuotta. Kohta neljä vuotta vaikken vieläkään halua muistaa niitä lopunalun aikoja.

No kuitenkin, sillä viikolla kun lauantai on 19. päivä, minulla se on viimeinen työssäoppimispäivä tätä koulutusta, sinä viikonloppuna tai viimeistään seuraavana maanantaina, silloin minä voin saada pikkuiseni. Omat ihanat pienet höpönassukat. Kaikki kolme. Kolmeksi viikoksi. Niin, että ne lähtee viimeistään viikkoa ennen joulua, niin sovittiin. Vaikkei se olekaan mustaa valkoisella. Ja pyysin varmuuden vuoksi etukäteen sitä jo harkitsemaan ensi tammikuun puoltaväliä, jos ne voisi tulla tänne. Kun minä en saa lähteä vielä silloin mihinkään hoitojeni takia, mutta kun on Napsun synttärit ja minä haluan olla Napsun synttäreillä läsnä.

1 tunti 8 minuuttia, välissä kusihetki, kaupan läpi kiitäminen ja nopea tupakka. Ei se oikein ole, ettei saa ihan luvalla pitää niitä taukojaan vaan pitää itse kärkkyä sopivaa väliä rakkonsa tyhjentämiseen. Muttei tämän kuulukaan olla reilua, ei riisto koskaan ole.

Nyt minulla on Vitalinea Persikka, niitä minä olen työpäivinä vetänyt naamariin, juotavia jukurtteja. Ei sitä kehtaa syödä ja sitten kotona uuvuttaa ja vituttaa ja vetää kaksin käsin. Ja sitten oksentaa. Vaikkei edes ole fiiliksiä siihen.

1 tunti 4 minuuttia, nyt se alkaa vauhdittua se minuuttien laskeminen, kitutunti, se on aina töissä pahin. Vaikkei edes tekisi pitkää päivää, mitä tämä kuusi tuntia ei siis todellakaan ole, ei enää tahdo jaksaa istua. Haluaa vaan jo olla menemässä. Kun on jo niin pimeää ulkona, siellä on pilkkosenpimeää, ja minkä kun en edelleenkään pimeästä pidä, en sitten tippaakaan. En sitten alkuunkaan. Etenkään jos siellä pitää olla tai sinne mennä.

1 tunti 1 minuutti. Pelaan Mafia Warsia ja yritän keksiä valmiiksi päällepuettavaa, pääsee vain kunhan ensin juoksee linkkuun juoksemaan sieltä ulos ja siitä riisuapukeapestähampaatetsiäjuomat ja ovesta taas ulos. Kiireeseen minua ei ole tehty, mutta minulle sanottiin, että olen yllättävän hyvä järjestelemään asiat valmiiksi. Tekemään kaiken mitä pitää ajoissa, vaikken osaa ollakaan ajoissa missään, minulla on se akateeminen varttini, onneksi siihen on totuttu, jos se on koulusta myöhästymisestä kyse, ei siellä niin pienistä tai isommistakaan välitetä, tapaamisiin muistan ilmoittaa minuutinkin myöhästymiset.

53 minuuttia, kyllä minä pärjään ja Leijona tulee kohta vastaan. Siitä minä tykkään, että se viitsii. Minä niin paljon sitä ukkoa rakastan ja on jo silloinkin välillä ikävä kun nukun sen kainalossa.

Huomenna tai ylihuomenna lupasin lähteä taide- ja antiikkimessuille.

Ei ole syytä olla pysymättä housuissaan

Ainakin tunnin välein kierähtää hereille

se poskilihaksia runnova irvistys naamallaan

toisista hymyily tuntuu hyvältä,

minuun se aina sattuu.

Naamaani ei ole tehty sitä varten.

Puhelin latautuu keittiössä

siinä on herätykset päällä

tiedän että pitää nousta kun se kilkahtaa

ja jo ensimmäisestä titi:stä olen pystyssä

tuntien riemua.

Tässä päivässä ei ole mitään odotettavaa,

olen silti innoissani,

tämä on hypomania,

se ei kestä yleensä päiviä

vaan yksi, kaksi, kolme, neljä päivää riittää.

Eilinen, mikä paska päivä

eilinen, miten paskoja asiakkaita

eilinen, miten vihasinkaan sitä

miten vihasinkaan jo valmiiksi sitä

ja valmiiksi tätä päivää.

Haluaisin vain mennä ja niin minä menen

teen pitkän päivän koulua ja töitä,

tässä minun sairaslomani;

en minä voi pysyä aloillani,

muuten alan satuttamaan.

Kaksi viikkoa,

sitten kääntyy onni

paremmaksi tällä kertaa

Parhaaksi mahdolliseksi,

aina kolmeksi viikoksi.

Tänään mie meen parturii

 

Pottatukkia meistä ei koskaan tehty. Äiti napsi sieltä täältä ja tuosta ja niin suoria viivoja kuin vapaalla kädellä vaan pystyy, sillä samalla kädellä millä pistetään neuloja potilaan verisuoneen.

Isosisko alkoi käymään parturissa ehkä neljännellä luokalla, me pojat vaan kärvisteltiin ja odoteltiin kauhulla kun taas on tukanleikkuulauantai ja kaikki takut pitää kammata pois, helvettiähän se oli kun äiti tökkää harjan rastaläjään ja repii jokaikisen hiuskiehkuran suoraksi, sitten saksitaan ja niska imuroidaan karvoista ja käskytetään saunaan pesemään loput tikkuavat karvavauvat pois iholta.

Minä värjäsin tukkani ensimmäisen kerran 10-vuotiaana, melkein 11-vuotiaana kuitenkin. Se oli siniseksi. Minusta se oli maailman paras tukka, mitä minulla oli koskaan ollut. Äitin mielestä taas ei.

Sen jälkeen ei ole ollut juurikaan värjäysvapaita kausia jos osastoja ei lasketa. Tyvikasvua kun tulee niin nopsakkaan, ja sehän näkyy kun oma tukkaväri on platinaa.

Olen kerran aiemmin käynyt parturissa. Tai ei se ollut parturissa, se oli parturi mutta tapahtumaa ei suoritettu liikkeessä, enkä siitä maksanut kuin puolikkaan hinnan.

Maanantaiyöstä asti on ollut maniaa, nyt itkettää ja hajoilee kun olot alkaa laskea ja fyysisesti on niin lopussa, vaikkei edes päässyt juoksemaan kuten olisi halunnut. Kuitenkin vain tärisee ja haluaa tehdä sitä ja tätä ja tuota ja olen rampannut veikan huoneen, keittiön ja pihan välillä viiden minuutin välein kun ei osaa vain olla paikallaan ja sitten vielä jännittääkin.

Keskiviikkona minä päätin että nyt haluan parturiin. Että leikataan ja värjätään, on sitten kivempi katsella peiliin kun viettää loppuelämänsä neljän seinän sisällä kotona, mutta ne kuitenkin pilaa kaiken, vaikkei uskoisi että tässä on enää mitään pilattavaa.

Mutta se on pelottavaa että sakset on niin lähellä naamaa, se on parasta lähtä siinä kohtaa henki kokonaan jos edes pieni naarmu tulee. Sekä minulta että siltä tekijältä. Tavattaisiin helvetissä.

Soitin tänään äitille että nyt tuun kyllä teille viikonlopuksi kun Sami on töissä, enkä minä yksin uskalla olla kotona öitä, minä pärjään täällä varmaan paremmin.

Rakasta minut kokonaiseksi

Tänään olen maaninen. Hyvä olo ei tunnu hyvältä ja suuni pulputtaa niin, ettei pää ehdi mukaan. Herään neljältä parin tunnin unien jälkeen, hypin ympäriinsä enkä osaa istua alas juomaan kaakaotani, joka on tehty vain veteen, se ei maistu hyvältä väljähtäneeltä.

Haastan opettajia, ne ärsyyntyvät, tappelen tulostimien kanssa ja käyn Macin kanssa Word-sotaa.

En tiedä, mitä sanoa tytölle, joka itkee turhautuneena sitä, että viikonloppuna sen mies, joka on toisen naisen aviomies ja kahden pienen lapsen isä, ei tunnukaan olevan kiinnostunut siitä - ja että sillä on ehkä uusi nainen. Mitä muuta voi odottaa tuollaiselta itseään täynnä olevalta paskiaiselta? Minusta ei olisi tuollaiseen leikkiin.

Onnistun kerrankin kaikessa, poltan luokkakaverin tupakoita ja yritän nielaista välillä tunkiessani pinaattilettuvuorta suuhuni.

Mikä se on kun ei ole tuntunut nälkäiseltä viikkoihin?
Syön kerran päivässä, koulussa, illalla kotona pohdin jaksaisinko tehdä ruokaa, mutta harvemmin saan aikaiseksi.

Ainakin tänään on karkkia pahaan oloon asti.

En saa aikaiseksi, sänky täyttyy Marianne-papereista, jotka rapisevat selän alla,
enää kaksi viikkoa ja joululahjani saapuu!

Kolme pientä ihanaa.

Samoin silmin

Eilen olin ahkera ja tein kaiken pois rästistä
eilinen jatkuu vielä tänään.

Ei silmäystäkään unta, silmiä ei edes saa laitettua kiinni. Miksi Doxal ei väsytä joka ilta?
Toisina iltoina se kaataa sänkyyn sen siliän tien, tämmöisinä (täydenkuunpäivinä) se kombottuna Stellaan vain pistää lisää vettä myllyyn ja keskiyövaihtuu aamukuuten listoja täytellen. On joululahjalistaa, koulutehtävientekosuunnitelmaa, rahabudjettien laatimista, elämänkerran muistelua.

Kofeiinia elimistööni ei saisi laittaa pisaraakaan,
harmi että Pepsi Max on suurinta herkkuani.
Se voittaa suklaankin mennen tullen.

Vaikkei nyt ole liiemmin tehnyt mieli mitään makeaa, välillä karkkia, välillä suklaata, jäätelöä ei ole himoittu kuukausiin. Pulla ei houkuta, ei kakut tai muutkaan. Siinäpähän ovat.

Etikkakaan ei maistu niin kuin ennen, saatoin vetää sitä viikossa litroittain: suolakurkkuja, ketsuppia... suu vetää sitruunalle ja tekee mieli kaapia koko ruoka roskakoriin.

Eilen en tainnut muistaa syödä. Ei ole ollut nälkä.
Mutta olenhan minä jo kohta vuoden vain lapannut ruokaa suuhuni, vaaka kertoo läskiksi, ihan kuin sitä nyt ei muutenkin tietäisi. Hassua, että terveen ihmisen tulisi käydä kuukauden, parin välein vaa'alla, mutta syömishäiriöstä kärsinyt joutuu sen unohtamaan jopa vuosikausiksi tai ainiaaksi, jos ei halua reggressoida.

Kylmäpussia naamaturvotukseen,
minähän menen tänään kouluun syömään.

Mua vituttaa

Vituttaa vittu kaikki, muttei silti ole peruskamala olotila vaan jotakin euforiamanian ja ranteentappo-olovainoharvaisuuden väliltä. Joku symbioosiolo.
Lauantai-sunnuntaiyönä ei silmäystäkään unta, kadonnut ajantaju ja tyhjä olo kun Kaljakeissi paineli ovesta ulos suorinta tietä saatuaan. Lihasrelaksantteja iltapalaksi ja hapetonta pakkosammumista Placebon Medsin tuudittamana.

Meillä olisi ollut tänään luokkaretki ja minä niin kovasti halusin mennä sinne. Muttei kahdeksalta vielä saanut raajoja liikkeelle, herätyskello piippasi kaksi roundia ja minä puren hampaat huuleen mahtavan migreenini kanssa joka saa tyhjän mahan kakomaan.

Oikea puoli takaraivosta lapaluuhun sekä silmä on niin vitun kipeänä, luokanvalvojan lähettämä viesti takaisin perumisestani kuulostaa vittuilulta ja postissakin tulee vain vitutusta. Minä taistelen vastaan salaliittoteorioita ja tolkutan itselleni ettei jokainen ole kaksinaamainen näyttelijä, painan oikean puolen päästä kainaloon ja rukoilen että vessakummitukseni toisi minulle lasillisen vettä ja parasetamolia.

Eilen itkin valokuvia,
tänään voisin itkeä elämää.

Kyllä minä tiedän että olen huora mutta ei sitä tarvisi niin selvästi esittää.

Onhan tänään sentään palkkapäivä. Ostan itseni tyytyväiseksi.
Rakas jumala, koska kaikki olisi helppoa?

Pelkkää riitelyä aamusta iltaan

Silmäkulma on mustana, tipahdin sängystä.
Sekin vielä.
Seitsemäntenä päivänä Luojakin lepäsi,
niin lepää minun maksanikin.
Välillä täytyy käydä pohjalla.

Never say never,
minä juon aina kuitenkin.

I fucking love this life.
Saisinpa olla aina sekaisin omasta tahdostani.

Kohta on joulu!

Päivä alkaa naurulla ja läpänheitolla. Piilotan eväsjukurttipurnukkani jääkaapin perukoille ja vedän naamani pois näkkäriltä ennen kuin kukaan huomaa. En ole aamuihmisiä, mutta tänään oli jokseenkin helppo nousta ylös, kiitos siitä Stellalle ja kylmänhikiselle mutta unentäyteiselle yölle.
Kävin eilen paukuttamassa muutaman sanakokeen koululla, katsomassa taidehistorian videon von Eyckistä ja vääntämässä joulukortteja Freehand-tunneilla.
Illaksi heittäydyin äidin sohvalle, syömään ja syömään ja minua oksetti ja väänsi mahasta kaikki se mitä itseeni tungin. Itku tuli siinä kohtaa kun Leijona kysyi oloa, minä haluan vaan oksentaa. Mutta isot pojat ei oksentele vaikka kuinka seuraavana aamuna olisivatkin läskiturbopalleroita.

Olo on liiankin tärkeä. Kun astuu sisään tutumpaakin tutusta työpaikan ulko-ovesta, puistelee kengät aamukuudesta asti sataneesta lumesta, jota päivän aikana maahan tulee kertymään jopa 15-30 senttiä, ja riisuu ulkohepeneensä.
Tyhjä paikka, omat kuulokkeet kiinni ja tunnuksilla sisään tietokantaan.
Naputinaputinap.


Olen saanut joulukoristeita laiteltua ympäri kotia, piristänyt sotkuista kaatopaikkaa niillä. En edes siivota saa tulevien ikkuna- ja patteriremonttien takia... Minne se kaikki roina muka mahtuisi kun puolet minimalistisesta kämpästä on joutanut evakkoon.

Tekee mieli kaupungille, kauppoihin, lunta sataa ja sataa ja kun suljen silmäni valotäplät tanssivat verkkokalvoillani. Väännän radiota hieman kovemmalle ja uppoudun mainoksiin. Mihin tänä vuonna käyttäisi veronpalautuksensa... Mitä minä haluan lapsilleni ostaa, tehdä, antaa.
Rakastan antamista.
Ehkä sen takia joutuu usein pulaankin. Niin taloudellisesti kuin fyysisestikin. Henkisesti. Kaikin tavoin.
Rakastan piparkakkujen leipomista ja paketointia, vetää värikkäitä muovinaruja kiharalle ja liimata postimerkkejä itsetehtyihin joulukortteihin. Askarrella joulukalentereita ja lahjoittaa niitä haluaville. Paistaa ja leipoa ja valmistaa ruokaa. Siivota hiki hatussa ja kantaa kuusen metsästä sisään. Istua uupuneena saunassa hervoton hymy suupielissä ja kylmä olut kourassa. Heittää löylyä ja kylpeä niin että kroppa on keitetyn ravun värinen. Soittaa ja laulaa joulumusiikkia, sytytelle kynttilöitä, käydä kirkossa ja hautausmaalla, pyydystää lumihiutaleita kielelleen. Nauraa ja syödä suklaakonvehteja valkaten parhaat päältä, keittää riisipuuroa punaiseen maitoon ja sirottaa päälle ensin kanelia joka on leikisti hiekkaa, ja sitten sokeria joka on uutta lunta. Huuhdella kaikki ahdistus konjakilla ja sekametelisopalla alas niin että kaikki joulun extrasyöminen huuhtoutuu lähes saman tien viemäristä alas. Luonnollista reittiä.

Minä rakastan joulua.

Enää on neljä tuntia työpäivää jäljellä, olen jo puolet niinsanotusti muka kärsinyt.

Pitää muistaa soittaa lääkärille yhdeltä ja kysyä laboratorio- ja EKG-tuloksia. Jos vaikka sitä pari päivää vielä hengissä keikkuisi.

Hyvää isänpäivää!

Yksi
Kaksi
Kolme
Neljännes Tenox
Viidennes
...
Kello on neljä ja on vain paska olo.
Mistä tietää että on maniajakso?
Etuhiukset lyhenevät naurettavan paljon.
Hahhah haa.
Perse on niin kiinteä kuin superpallo.

Tuntuu tyhmältä pyöriä sängyssä ympyrää, rullata ees taas Leijonan ylitse, juosta vessassa ja etsiä ne saakelin sakset äitin eteisen laatikosta. Pätkiä tukkaansa jota on epätoivoisesti kasvattanut jälleen kerran takaisin. Nostella jalkojaan ja venytellä niin että pitkästä aikaa spagaatikunto on saavutettu.
Kahvinkeitin pörähtää käyntiin kahdeksalta, on niin hiljaista kun pikkusisarukset on viety omalle isälleen juhlapäivän kunniaksi. Meidän iskä rapsuttelee partasänkeään ja örisee hyvät huomenet kun hyökkään sen syliin hienon (köhöm) itsetehdyn kortin ja sanaryöpyn voimin.
Pikkupossu rinkuttaa omakotitalon ovikelloa ja tuo omalle isälleen pikkukätösineen väännetyn paketin, Monsteriporsas katselee vaivaantuneena jalkojaan eteisessä, se ei ole ainoa joka meidän äitiä pelkää kun se pelkässä aamutakissa vetää kädet puuskaansa ja hieroo unihiekan viimeiset murut silmistään.
Minun pieni nassukkani on ommellut eskarissa pupun, laitan sen arvokkain elein kassiini ja kikatan sen ja isomahaisen Melissan kanssa olohuoneen lattialla, ah pakastekakkua aamupalaksi.

Poltan tupakkaa autoa ajaessa, tuuli pöllyttää tukkaa minkä kerkeää, puhun puhelimeen ja nippa nappa väistän liikenteenjakajan.
Postimies on tuonut suloisen kortin Englannista asti, omalle isälleni lähettämä ruojake ei ole vielä ehtinyt perille. Muroja ja Pepsi Maxia, likaisia lakanoita ja huomenna alkava patteriremontti.
Yritän tänään vielä saada luettua kokeeseen, kunhan eli ehkä jos löydän koulusta ikuisuus sitten saadut laput.
Tiistaina menen töihin ja minua jännittää ja se on ihanaa mennä, pitkästä aikaa paukuttamaan osaamani hommaa. Ihanaa tietää olevansa hyvä jossakin, vaikka oli se sitten semmoinenkin asia josta ei arvostusta tipu vaikka kuinka pitäisi.


Minä ossaan
- tehdä käsitöitä!
- kokata
- luistella
- käyttää pesukonetta
- pelata Pasianssia koneella
- nykyään kääriä tupakkaa
- virittää soittimet korvakuulolla
- uida
- ajaa pyörällä
- ajaa autolla
- ajaa pappatunturilla :D
- kellonajat
- ottaa kuulemma hyvin suihin
- soittaa pianoa ja kitaraa ja viulua ja poikkihuiluakin jonkinmoisesti
- tehdä tatuointeja

ja tittirii, ehkä jotain muutakin.

Ps. Halatkaa niitä isejänne vaikka tuntuisi hassulta :)
Miun mieliksi.

Angstiposti n:o 100

Sain kehoituksen hakeutua päivystykseen ahdistukseni kanssa. Ja monta kirosanaa päälle. Ettei tarvitse muita kiusata jatkuvalla seiniintörmäilylläni.
Se olisi niin helppoa. Mennä siitä missä aita on matalin, vain heittäytyä Herran haltuun, mutta valitettavasti uskoni ei ole ikinä ollut niin vahva, että varauksettomasti osaisin luottaa kaiken menevän juuri niinkuin pitääkin täysin riippumattomana siitä ajattelenko itse vaiko en.

Soitin isälleni, sillä ei ollut tyypilliseen tapaan aikaa puida asioita kanssani.
Äiti heitti minut pihalle yrittäessäni jäädä vielä toiseksi yöksi omaan sänkyyni nukkumaan lepositeiden turvalliseen puristukseen. Käski mennä kotiini.
Leijona lupasi rakastaa kaikesta huolimatta, mutta en tahdo luottaa siihen. Työnnän sitä pois. Ei se voi antaa mitä haluan ja tarvitsen. Ei sitä nyt kohtuuttomia voi alkaa vaatimaan.

Päätäni puristaa, minua inhottaa, en osaa edes kirjoittaa.
Heräsin yöllä vessaan ja juomaan, istuin huti, vedin kaiken mukanani alas. Tärinä valutti vedet rinnukselleni, lasi kolahti etuhampaisiin. Enkä enää päässyt takaisin sänkyyn, herätys poltti ranteeseeni jäljen. Älä tyhmä lapsi koske kuumaan levyyn. Enkö voisi ikuisesti tehdä töitä, olla osa koneistoa, pelkkä kuori.
Vihaan kun tuijotetaan muka huomaamattomasti.

Minä sanon haluavani muuttaa.
Leijona haaveilee omakotitalosta - minä uusista tapeteista.
Leijona haluaa koiran - minä unelmoin kissanpennusta.
Leijona sanoo kyllä - minä sanon ei.
Leijona sanoo eipäs - minä sanon juupas.
Leijona tahtoo tilata kiinalaista - minä haluan syödä näkkileipää.
Leijona pitää siisteydestä - minä maalaan tauluja sängyssä.
Leijona haluaa seksiä joka päivä - minä tahdon oppia nukkumaan yksin.
Leijona tahtoo kipaista kauppaan hakemaan maitoa - minä haluan jäädä tuntikausiksi tutkimaan tuotteiden ravintosisältöjä.
Leijona avaa sateenvarjon sateella - minä annan veden liimata hiukseni kalloa vasten.
Leijona vie roskat - minä vain lupaan viedä.
Leijona tahtoo pysyvyyttä - minä ahdistun ja sisustan uudelleen.
Leijona haluaa viettää Juhannuksen kavereidensa ja minun kanssani - minä tahdon lojua meressä ja hukkua.
Leijona arvostaa avoimuutta - minä sulkeudun ja välttelen.
Leijona kiittää kohteliaisuuksista - minä mykistyn ja epäilen että minulta halutaan jotakin.
Leijona lähtee ulos kaljalle kavereidensa kanssa - minä jään yksin kotiin lipittämään lonkeroani.
Leijona on mustasukkainen jos joku katselee minua - minä kuljen katse maassa.
Leijona lähettää tekstiviestin - minä en vastaa.
Leijona soittaa perään - minä en edelleenkään vastaa.
Leijona jättää soittamatta toisen kerran - minä hurjistun ja uitan sen hammasharjaa vessanpöntössä.
Leijona tankkaa auton kun puolet tankista on vielä täynnä - minä ajan mittarin punaiselle.
Leijona paiskoo valokuvat albumiin - minä järjestän kaikki muistoni silmää hiveleväksi kokonaisuudeksi.
Leijona kuuntele radiota - minä haluan huudattaa levyjäni.
Leijona tahtoo käydä kirjastossa - minä haluan ostamaan jäätelöä.
Minä järjestän olohuoneen uudelleen Leijonan ollessa menoissaan, se älähtää ärsyyntyneenä kun palaa voi vittu sun kanssas. Se ei jaksa monen selittämisyrityksenikään jälkeen ymmärtää, että kaipaan muutosta. Sanoin kaksi viikkoa tähän asuntoon muuttamisen jälkeen haluavani muuttaa, se ihmetteli onko huoneistossa jokin vikana. Ei, en minä sitä tarkoita.
Haluan uudistua, ja kun en muuta keinoa keksi, siirrän sohvan toiselle seinälle ja yritän keksiä kankailleni ja ompelukoneelleni uuden paikan.