Miun Perhe

Leijona: aviopuoliso Aivovasara: kani Lapset: Jupu, Napsu, Nupsu & Romy

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Ehkei tämä äpärä olekaan niin kusessa enää.


En tiedä, miten selvästi sen olen tuonut esille, mutta minulla on parisen viikkoa mennyt hyvin huonosti. Syysloma oli helvettiä. Se, kun ei päässyt kouluun, vaikka sairaslomalla muuten onkin, kyllä minä sinne itseni lähes päivittäin raahaan ja istun aamusta iltapäivään tehden rästihommia ja muita vireillä olevia projekteja, että kunhan tästä KELA:n elämää hankaloittavasta sairastamisbyrokratiasta pääsee taas sinne normaaliin KELA:n opiskelijahelvettiin, saan opintosuoritekorttiini monen monta uutta merkintää.

Sain sairaslomapäätöksen vihdoin, ei sitä taas montaa kuukautta saanutkaan odotella. Suurinosa niistä takautumisrahoista meni tässä välissä saatujen opintotukien takaisinmaksuun, mutta ihan suoraansanottuna sairaana saa enemmän rahaa kuin opintojaan suorittaessa. Samahan koskee työttömiäkin, ei työtöntä velvoiteta nostamaan lainaa, ne tuet mitä saa on suurempia ja sossukin jelppii. Toisin kuin opiskelijoita, joita vaaditaan asumaan alle 300 euron kämpissä.

Eilen olin MTT:llä psykosedän luona, se 45 minuuttia väiteltiin siitä, että saako minua oikeasti väsyttää ja vituttaa ja itkettää ja uuvuttaa, jos en ole yli viikkoon nukkunut paljoa paskaakaan. Yhteensä noin kymmenen tuntia siinä kohtaa. Se oli jo toinen viikko peräkkäin kun se ehdotti päivystykseen lähettämistä ja lääkitystä, vaikka se kuinka on aikaisemmin ollut kanssani sillä kannalla, että osastohoitoon tai nupinsekoittimiin ei olisi tarvetta. Totta kai niille välillä olisi, jos minulla olisi aikaa. Mutta minulla ei ole. Olisivat ehdottaneet kesällä, silloin pieni osastolla rauhoittuminen olisi kelvannut oikein hyvin. Viikko maksimissaan, ilman lääkitystä. Tiedän valitettavan hyvin, että jos antaudun ja luovutan, minä en ilman niitä nappeja pääse ulos psykiatrisen ovista. Olen ollut ilman neuroleptejä nyt lähes 3 vuotta, enkä enää niihin halua palata. Koskaan. Ikinä. Milloinkaan.

Kävin kuitenkin haastattelussa ja sain lähteä kotiin.



Enimmäkseen näen tämän sekoiluvaiheen nyt johtuvan rutiinin puutteen aiheuttamasta jännityksestä ja siitä syntyneestä unettomuudesta. Olen kuitenkin periaatteessa pysynyt kuosissa, itkeskellyt, tuntenut vihaa ja ärtymystä. Olen viillellyt jonkin verran, oksennnellut joinakin päivinä enemmän ja toisina vähemmän. Mutten ole halunnut satuttaa muita, se on mielestäni positiivinen asia tässä kohtaa, se tunne nimittäin usein tulee hyvin nopeasti tällaisissa oloissa. Olen juonut paljon, ollut humalassa monta päivää putkeen, se on aina helpompaa. Mikään ei ole huvittanut ja mitään ei ole saanut tehtyä. Vaikka kai minä sitten oikeasti jotakin jopa viime viikolla tein, jos en muuta niin pesin pyykkiä ja maalasin. Tuntui vaan niin yksinäiseltä.

Arkeni alkaa kuitenkin pikkuhiljaa palailemaan uomiinsa. Olen yhä väsynyt, mutta olen saanut jonkin verran nukuttua. En ole niin kireällä (paitsi eräiden valivali-ihmisten läsnäollessa, joilla ei mielestäni olisi mitään oikeutta edes kitistä asioistaan). Kalenteri on täynnä hommaa, huomenna ja perjantaina työssäoppimista, ja vaikka minä en sinne menemisestä taas hypi riemusta, osaan ajatella, että sittenpähän ne päivät on taas jo kärsitty. Tänään olen tehnyt paljon ja vaikka tärisen ja sätkin tavallista enemmän, voin sytostaateista pahoin ja kärsin päästäni, tunnen voivani jo paljon paremmin kuin eilen tai toissapäivänä tai koko viime viikolla yhteensä. Jaksan puuhastella ja nyt jo taas nauttia vapaa-ajasta enkä enää hypi pitkin seiniä. Kyllä minä pärjään, olen minä ennenkin pärjännyt. Kunhan vain saan unirytmin palaamaan. Ei se kenenkään elämää paranna jos jää voivottelemaan ja säälimään itseään, ihmisestä löytyy paljon voimaa, kunhan vain päättää niitä käyttää eikä ala marttyroimaan heti alkuunsa.

Ei kommentteja: