Just the way you are

Vaikka ollaan Leijonan kanssa toistemme täysiä vastakohtia suurimmassa osassa asioita, ei siitä pääse mihinkään, että oikeasti sovitaan todella hyvin yhteen. Minun heikkouteni ovat sen vahvuuksia, ja sen heikkoudet minun vahvuuksiani.

Tässä parisuhteessa minä olen vaativa ja dominoiva osapuoli. Minun aikatauluni mukaan täällä eletään. Minä päätän syödäänkö, katsotaanko vain telkkaria, lähdetäänkö käymään kaupassa tai kaupungilla, pidetäänkö etäisyyttä vai kuherrellaan sohvannurkassa. Minä päätän koska meillä on seksiä ja koska taas ei. Siivotaanko, kokataanko, pestäänkö pyykkiä tänään. Kaikki on täysin minusta ja oloistani kiinni. Jos minua ei huvita, niin sitten siihen on vain tyydyttävä.

Leijona on adaptoitunut tilanteeseen hyvin. Alkuvaiheessa tätä parisuhdetta se on kyllä taistellut vastaan ja kokeillut rajojaan vasta kun ollaan opeteltu tuntemaan toisiamme. Millaista se yhteiselämä on ja millaisia myönnytyksiä se vaatii.

En tiedä, johtuuko olemiseni kuin sika pellossa tässä suhteessa siitä, että se on mies, vai ihan vain sen persoonasta ja joustavuudesta. Siitä että se on auktoriteetti kodin ulkopuolella ja, sitten kun siihen saa luvan, myös makuukammarissa. Ei minulla ole ennen ollut poikaystäviä tai tässä tapauksessa miesystävää, kai se titteli antaa sille enemmän arvoa, joten ei ole mitään mihin verrata. Paitsi tietenkin suhteisiini muihin miehiin! Isiini, veljiini, enoihini, kavereihin. Minua on miesten kesken katsottu aina niin ihan konkreettisesti kuin kuvainnollisestikin alaspäin. On säälitty tai jos olen itseni saanut tungettua kunnolla sydämen vasemman kammion eteiseen niin hellitty ja pidetty hyvänä. Jo ihan sen takia, että olen pieni ja hintelä, olen saanut paljon ihastelua ja sääliä miehiltä. Tälläinen rääpäle. Se on hyvä kiusauksen aihe mihin tarttua, mutta ne, jotka eivät ole tunteneet tarvetta buustata omaa egoaan tallomalla toisen itsetuntoa maanrakoon, ovat kohdelleet hyvin. Voi sanoa, että jopa pitäneet ihan lemmikkinä.

Ja kyllä, minä nautin miesten huomiosta. Siitä olen hieman katkera, etten saa kuulua äijä-kerhoon, mutta toisaalta taas jos siihen kuulumattomuus oikeuttaa halailuun ja pussailuun ja paijaamiseen ja tarjottuihin juomiin ja ruokiin, sekin katkeruus hieman tasoittuu. Minun seurassani kyllä puhutaan ja tehdään äijäjuttuja ja äijäjuttujen tekemiseen saan osallistuakin, tosin silloinkin oletetaan, että raskaammat hommat jättäisin muiden hoidettavaksi. Äijäpuheisiin en saa niin selkeästi osallistua. En saa puhua pilluista ja tisseistä tai huvittua sovinistisista vitseistä. Se hätkäyttää kanssaolija-äijiä. En saa myöskään osallistua pieruralleihin, piereskelyni ei aiheuta samankaltaisia naurukuoroja tai vitsin heittelyitä kuin jos sen joku muu äijä menee tekemään varoittamatta.

Haluaisin kyllä saada olla ihan kunnon äijä. Se syö itsetuntoa, kun ei saa. Eihän minua kilometrin pituisen diagnoosilistani, niin henkisten kuin fyysistenkin vaivojen puolesta, päästetty edes armeijaan, vaikka luultavasti siellä olosta olisin nauttinut täysin rinnoin. Tykkään tehdä kunnon hommia. Tykkään urheilusta ja telttailusta ja patikoinnista, ampumisesta, taktikoinnista ja kurista. Miksi en sitten tykkäisi armeijastakin? Kyllä siellä olisin varmasti itkenyt moneen otteeseen silmät päästäni, mutta niin tein myös silloin kun hylkypäätös annettiin. Sivaria halveksin, ja sitä en onneksi joutunutkaan suorittamaan.

Pienikokoisena miehenä tuntee joutuvansa koko ajan todistelemaan itseään. Tuntee, ettei ole hyväksytty sellaisena kuin on, vaan pitäisi olla joku pikkurillit pystyssä edestakaisin juoksenteleva hinttineiti. Kyllä minä tiedän paljon asioita, joihin naisille on annettu etuoikeus. Olen käynyt maskeerauslinjaa, osaan meikata ja osaan tehdä ruokaa, ommella, hoitaa kotia ja lapsia ja tykkään sisustaa ja ostella kivoja tavaroita, tykkään söpöistä ja värikkäistä asioista, haluan harmoniaa ja fengshuita sekä kotiini että elämääni. Pidän kauniista vaatteista ja haluan näyttää parhaimmaltani joka päivä, tai ainakin niinä päivinä kun olen menossa ulos. Mutta tiedättekö mitä? Niin haluaa suurin osa ihan kaikista miehistä. Suurin osa miehistä tykkää söpöistä jutuista ja haluaisi täyteläisen pesän itselleen, mutta joko siihen ei löydy tieto-taitoa, tai sitten ei vaan kehdata. On helpompi olla oma itsensä sitten kun on parisuhde ja kaikista vaaleanpunaisista posliinipossuista ja nallekarhupehmoleluista voi syyttää tarpeen tullen likkaystäväänsä. Jos muut äijät sattuu tulemaan visiitille juomaan kaljaa ja pelaamaan bilistä.

Haluaisin olla ihan kunnon miehen kokoinen pituuteni ja massani puolesta, semmoinen joka voi ottaa muut syliinsä ja olla kerrankin se, joka paijaa selkää ja tukkaa ja antaa itkeä itseään vasten. Istuu ilman kenenkään ihmetteleviä katseita rupuset kalsarit jalassa sohvalla telkkarin edessä toinen käsi housuissa ja toinen käsi koholla kaljatölkin pitimenä. Koska niin minä teen ihan oikeasti aika usein. Paitsi että nykyään en ilman paitaa ole kuin sen minimaalisen hetken pyrähtäessäni suihkun alla, peräsuoli navan vieressä kun ei ole miehekästä, eikä se kyllä ole naisellistakaan, mutta siinä se vaaleanpunainen putkireikä nyt vaan törröttää.

Minä en ymmärrä, miksi yhä edelleen homoseksuaalisissa parisuhteissa pitää saada erottaa se butch ja se femme. Homot ja lesbotkin kategorioivat itseään tämän hyvin homofoobisen heteroseksuaalisen käsityksen mukaan. Ei parisuhde tarvitse onnistuakseen "miehistä" ja "naisellista" kahtiajakoa, johan sen todistaa avioerotilastot. Nykyään on edelleen vallalla se trendi, että ei riitä olla itse tietoinen omasta homoseksuaalisuudestaan, vaan se pitää tuoda mahdollisimman selkeästi julki koko kansalle. Think pink, sössötetään ja nauretaan tekohihitysäänellä, pyöritellään dramaattisesti silmiä ja mulkoillaan vittuillen jokaista vastaantulijaa. Minusta se on niin saatanan ällöttävää, että haulikolla tekisi mieli läjäyttää kuula kalloon. Niiltä pyydän anteeksi, joilla on puhevamma ollut joko syntymästä asti tai sitten trauman seurauksena ja jotka sössöttävät näistä syistä, te saatte sen anteeksi.

Jos minun olisi pakko (onneksi ei ole joten sitä en tee) jakaa parisuhteeni osapuolet butch- ja femme-kategoriaan, niin totta kai itse olisin pintapuolisesti se femme ja Leijona se butch. Huomatkaa, pintapuolisesti. Oikeasti se ei vaan ole niin helppoa tuosta noin vain lokeroida ihmisiä, minä olen kuitenkin meistä se joka remppaa autoja ja hakkaa halkoja ja kaivaa haisevia möykkyjä paljain käsin hajulukosta.

Nykyäänhän halutaan kasvattaa ihan sukupuolineutraaleja lapsiakin, eikä heterosuhteissa kukaan myönnä olevansa 50-luvun naisen tai miehen asemaan jämähtänyt. Joten miksi se sukupuoli, kerran sitä ei enää heterosuhteisiin saa sotkea mukaan eikä lasten kasvatukseen, pitää sitten niin kiihkeästi liittää samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin. Feministit vaativat naisen euron nostoa miehen euron tasolle, mutta samaan aikaan aikakausilehdissä patistetaan pitämään kunnon mammalomat. Isyyslomien puolesta kyllä taistellaan, tai ainakin jokunen vuosi sitten taisteltiin, mutta aika pimentoon on minullekin jäänyt, kuinka ne muka on tasa-arvossa äitiysvapaiden kanssa. Kuinka muka isyys on yhtä oikeutettua ja arvostettua valtion ja kansan näkökulmasta kuin äitiys. Sehän  ei sentään näy missään kohtaa ulospäin tai rajoita miehen elämää milläänlailla. Vai rajoittaako? Totta kai rajoittaa. Ei enää olla puolta lapsen elämästä sotimassa satojen kilometrien päässä ja ainoa yhteydenpitomenetelmä ei ole hevosposti.

Mutta, ihan vain palatakseni aiheeseeni, joka sattui olemaan nykyinen parisuhteeni, minä olen aika onnellinen siitä, että minulla on Leijonani. Joku joka antaa minun olla ja mennä omaan tahtiini, eikä suutu siitä että haluan maalata kolme vuorokautta putkeen huomioimatta toisen olemassaoloa millään tavoin antaen samalla sille vapauden mennä ja tulla kuten lystää (niinä päivinä kun en sitä tarvitse viereeni). Se antaa minun tutkiskella minuuttani ja itseäni, keskustelee kanssani asiaa kun sitä tarvitsen ja jos haluan pusutella ja halia, niin sitten tehdään niin.

Ja ennen kaikkea, silloin kun haluan olla ihan kunnon äijä, niin saan olla. Saan maksaa kaikki omat laskuni ja ostaa omat ruokani vähillä tuillani, eikä se yritä enää hämmentää soppaa tarjoamalla rahallista apua laskujeni selvittämiseksi, vaan pitää ne setelinsä kaukana. Se ei yritä saada edes lainaamaan itseltään rahaa enää, minä tiedän, ettei niitä lainoja tarvitsisi maksaa takaisin, joten en maksaisikaan, mutta valitettavasti sen jälkeen olisin sen omaisuutta, ja siihen en rupea.