Eilen kerroin Leijonalle tarinan itsestäni, se ei saanut yöllä unta kun jäi miettimään sitä. Pidin sylissä koko yön, itse nukkuen kuin tukki zolpidem-houreissani. Pitkään aikaan en ole kertonut sille vanhasta elämästäni, siitä mikä oli ennen sitä. Oikeastaan ei jutella paljoa aikaisemmista vaiheistamme, kummankaan omista, molemmilla on omat taakkansa.
Leijona käy terapiassa, minä en tiedä missä, kuinka usein ja kauan se on käynyt, mistä ne juttelee ja milloin ne tapaa, ne asiat ei kuulu minulle. Samaan tapaan kuin sille ei kuulu mitä minun hoitoni sisältää, vaikka se tietääkin milloin ja missä käyn.
Puhuin siitä kun yritin tappaa pikkusiskoni. En tiedä miksi, mutta se tuntui siltä että on pakko. Oltiin isän keittiössä, minulla oli sahalaitainen leipäveitsi. Pahinta siinä oli se, ettei tyttö edes tajunnut, mitä sille aiottiin tehdä kun astuin sen selän taakse ja kiersin käteni sen ympärille, tartuin poninhännästä kiinni ja taivutin päätä taaksepäin. Ei se tajunnut edes huutaa, ehkä se oli shokissa. Onneksi ei oltu kahdestaan kotona.
Minun huoneessani oli ulkopuolella kaksi lukkoa ja sängyssä lepositeet, oli pyhäpäivä, silloin ei auttanut kuin odotella, siteet oli niin tiukalla että käsistä meni nopeasti tunto ja ihoon puristui hiertymät ja mustelmat. Vuorokauden päästä isä toi vettä ja päästi vessaan ja sain lisää lääkettä ennen kuin lähdettiin sairaalaan.
Tänään minä olen ollut ahkera.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti