Olin eilen toisilla non-deiteillä, kaksi iltaa peräkkäin, sehän on jo etenevä suhde, ja sunnuntaina seuraavan kerran. Olen oikeasti älyttömän hyvällä tuulella, olen istunut rantapuistossa kolme tuntia kuuntelemassa ja kertomassa ja aika on lentänyt siivillä. Tupakannatsakasa kasvaa jalkojenjuuressa, vesi lorottaa ja kädet punertaa kohmeisina, mutta silti on mukava olla.
Sitä minun oikeasta parisuhteestani puuttuu: että jutellaan. Ihan oikeasti. Se on jo edennyt niin monta vuotta, että kaikki on muuttunut arjesta riitelemiseksi, irtonaisten vitsien laukomiseksi ja toisen naljailuksi. Katkeruudeksi itseään kohtaan kun on niin paljon vihaa ja epätyytymystä ihan oman itsensä ja elämänsä takia. Ollaan onnellisia yhdessä, muttei olla onnellisia ihmisiä.
Ei käydä koskaan missään, minua ei yleensä huvita, voin minä olla hiljaa ja katsella ulos ikkunasta kotonakin. Ja sitten jos tekee mieli niin vaikka samalla tiskata ja pestä pyykkiä.
Meillä on hyvä ja oikeastaan toimiva parisuhde, mutta irtiotto tilanteesta tekee ihan hyvää. Minulla on pahanolon sytostaattini ja vituttava sairaslomani, arpeni ja kipuilevat muistot, ja Leijonalla on omansa, eikä minun tilanteeni ainakaan helpota sen oloa. Siksi kun minä perjantaina tapasin hauskannäköisen pojan baarissa, josta en kyllä paljoakaan muista, mutta siitä minä taisin olla ihan kiva, jostakin kumman syystä, ja se kysyi sitä numeroa ja minä sen sitten annoin, pienin jälkikäteismorkkiksin, kysyin että mitä jos menisin vaan katselemaan elämää. Ja niin minä menin. Ja minulla oli hauskaa. Ja tein kyllä selväksi, missä mennään, että kaveripohjalla. En ole pitkään aikaan ollut elämänsä hyväksyvien ja siitä tykkäävien ihmisten keskellä. Tai varmaan koskaan. Kerran en itse ole sellainen ihminen liiemmin ollut, mutta sekin voi olla ympäristön vaikutuksesta.
Ihana tulla pitkäksi venähtäneen ilmaisten teekupposten jälkeisen henkevän illan jälkeen kotiin Leijonan kainaloon tuijottamaan pari jaksoa Simpsoneita sylissä maaten. Väsyneenä mutta tyytyväisenä, että on osannut jakaa ja olla siinä taas isoina korvina jollekulle ja ihan ilman seksuaalista jännitettä. En ole edes osannut pelätä. Leijona kyllä on. Mutta minua ei pelota, koska minä tiedän, että minun ukkoni pelastaa kyllä minut, jos jotain menee pieleen.
2 kommenttia:
Oon lukenut blogisi alusta loppuun, enkä voi muuta kuin arvostaa kuinka olet kestänyt kaiken ja osannut vielä pukea kokemuksesi ja tunteesi näin upeasti sanoiksi. Kaikkea hyvää sulle!
Vähän myöhässä, mutta sanoinkuvaamattoman iso kiitos tosta viimisimmästä kommentistasi. Sai oikeasti ajattelemaan asioita, vaikka useimmiten ei siltikään hyväksy, että on ongelmia.
Ja ei, ei sitä nääkkään ulospäin ennenkuin menee liian lujaa ja ollaan kovaa kyytiä menossa täysin päin helvettiä.
Mä tiedän ja tiedostan tuon itselleen valehtelun. Mutta kun haluaa uskoa parempaan kuin mitä asiat oikeasti on. Heikkouttahan se on.
Lähetä kommentti