In sickness and in health

Mietinpähän tässä, mistä sitä kirjoittaisi. Olisi minulla paljonkin, mutta toisaalta taas ei mitään. En ole hyvässä kunnossa, ja olen ollut yksin, enkä siitäkään tykkää. Leijona tulee tänään illalla kotiin, ja vaikka pelkäänkin sitä että onko se minulle vihainen, kun en pärjääkään yksin, odotan sitä. Maalailen sairaita kuvia päässäni, että sitten kaikki on taas paremmin.

Kerron nyt kuitenkin hoidoistani, koska niistä en ole kertonut oikeastaan mitään. Vain sen, että semmoisissa olen käynyt nyt parin viikon välein, seuraavan kerran ensimaanantaina.

Ensimmäinen kerta reilu kuukausi sitten oli ihan kamala. Ne olot. Oksetusta, jatkuvaa pahoinvointia, se haju ja väsymys. Pyörtyilin ja olin voimaton, enkä muutamaan päivään päässyt sohvalta ylös ilman apua, edes käymään vessassa. Elin parisuhteessa oksennusämpärin kanssa lähes kaksi viikkoa ennen seuraavaa hoitoa. Olin täysin sitä mieltä, että tämä loppuu tähän ja minä en pysty jatkamaan.

Vaihdettiin komboa, sitä ennen oli juoksemista verikokeissa ja hoitajalla. Ja sille olinkin sitten kaikesta varmistelusta huolimatta allerginen. Sytostaatti on solumyrkkyä joka isketään tiputtamalla kroppaan. Se tappaa noin kaiken, ja siitä se haju tuleekin kun mätänee sisältäpäin. Se on kuolemanhaju. Kuvitelkaa löytävänne muovipussista matoinen ja puoliksi hajonnut eläimenraato, pistäkää päänne sinne sisään ja tiedätte, miltä meillä tuoksuu.

Se allerginen reaktio iski aika kovaa. Solumyrkky kyllä kirveltää, mutta se kirvellys tuntui jo aika liioittelulta ja kutsuin hoitajan käymään. Sillä pakeni naamasta väri ja se lähti hakemaan lääkäriä, minä makailen hölmistyneenä paikallani kun ei ole mitään aavistusta siitä, mitä nyt on mennyt pieleen. No, naama, kaula ja torso nosti pintaan 5 x 5 senttistä paisetta ympäriinsä. Onnellinen en ollut. Olo ei ollut yhtä oksettava kuin ensimmäisellä kerralla (vain kolme, neljä päivää se ämpäri kulki sinne minne minäkin), mutta se, että näytti ruttotautiselta vaikutti ja vaikuttaa vieläkin elämään suuresti. Nykyään paiseet on madaltuneet eikä enää punoittele yhtä pahasti kuin aikaisemmin, mutta... kyllä ne läntit vielä hohtaa yhtä pahasti kuin Petteri Punakuonon nokka. Enää ei tarvitse käyttää puoltatoista tuntia maskeerauksen tekemiseen aamulle, vaan riittää puolisen tuntia ensin peittää ja sen jälkeen maalata itseensä varjostuksia ja korostuksia ettei taikinanaamana tarvitse nokkaansa pihalle pistää.

Epäonnistuneen hoidon jälkeen taas vannoin, etten menisi enää kiusattavaksi. Pidin kaksi taukoviikkoa ja sittenhän sitä taas mentiin. Vihaten maailmaa ja lääkäriäni ja hoitajaani. Kaikki sujui kuitenkin ihan hyvin. Kirvelsi, väsytti ja yökötti, mutta seuraavana päivänä pystyin jo pakottamaan itseni jalkeille ja viettämään yhden kiireimmistä viikoista pitkään aikaan koulun ja töiden osalta. On ollut pahoinvointia ja olen oksennellut niin pakosti kuin itseni pakottaen, enemmän pahoinvointi on ollut henkistä kuin fyysistä tällä kertaa ensimmäisten päivien yltiömäistä väsymystä. Pyörryttää ja vietän suurimman osan päivästäni vaaka-asennossa tai istuen. Tunto alkoi lähteä raajoista jo viimeisintä tiputusta ottaessa, eikä se edelleenkään ole täysin palannut. Polttelee jalkoja ja sormia ja niskoja ja selkää särkee jatkuvasti. Syön aika paljon särkylääkkeitä ja käytän kipulaastaria ja pahoinvointinappeja. Ikeneni vuotavat verta ja nivustaipeet on täynnä kovia pahkuroita, ilmeisesti imusolmukkeita. Limakalvot kuivaa aika pahasti.

Ja sitten se tukka. Voi jumalauta. Minä en halua olla kalju. Olen kerran elämässäni ajanut jenkkisiilin päähäni. Irokeesi oli lempparini pitkän aikaa. Ja sitten on tullut ajeltua pois pariin otteeseen kaikki muut paitsi etutukka ja pulsarit, mutta että kaljuksi pitäisi ruveta?

Pää on täynnä kaljuja länttejä, niitä alkaa olla enemmän kuin tukkaa on enää päässä kiinni. Piposta ei voi luopua. Suihkukaivo täyttyy karvapalloista enkä halua kammata päätä selväksi kun ne irronneet tupot, jotka ovat sotkeutuneet vielä kiinni olevaan karvoitukseen valuvat pois eikä ole tuuheaa ja hyvinvoivaa kampausta vaan puliukon pää. Ei varmaan ole vaikea arvata, ettei itsetuntoa ole oikein nimeksikään.

Nyt kun Leijona on ollut poissa sunnuntaiaamusta asti, olo on ollut vielä paskempi kuin tavallisesti. Ei ole ollut ketään, johon voisi turvata. Sunnuntaina olin kolmansilla non-deiteillä, joiden jälkeen tajusin, ettei tätä näin voi tehdä, minä en sitä ihmistä halua satuttaa, ja vaikka se onkin täysin sen omaa syytä, että se on mennyt kiinnostumaan liikaa siitäkin huolimatta, että alusta asti ollaan sovittu, ettei tästä tule koskaan mitään enempää kuin ajanviettoa yhdessä, keskusteluja, kävelyjä, ehkä kädestä pitämistä, muutama halaus ja pieni pusu, poden syyllisyyttä. Minun pitää työntää se pois.

En osaa vieläkään olla yksin, kyllä minä haluaisin osata, mutta en vain osaa. Nyt olen ollut kaksi yötä ja kohta lähes kaksi päivää, ja samalla viinavarastot on huvenneet, psykiatrialla pitää inttää vastaan, ettei tarvitse lähteä osastolle, ja enolle ilmoitetaan, että käy hakemassa kaikki lääkkeeni pois. Käsivarsiin ilmestyy reikiä ja paidanhihoihin punaruskeita noroja. On paniikki kun tulee pimeää ja kun ulkona on ihmisiä ja inhottavia koiria.

Ja vituttaa kun on niin heikko, etenkin henkisesti.