Toisen suru

Onpa ärsyttävää kuinka elämä heittelee. Miksei vain voisi olla keskinkertaisia päiviä ja mielialoja, miksi niiden täytyy heitellä laidasta laitaan? Mutta siitähän se diagnostisessa masennuksessa onkin kyse. Siitä, ettei pahaa oloaan osaa purkaa millään tavalla ja jää sen hampaiden puristukseen, eikä sitten taas hyvää oloaan osaa käsitellä, koska sille ei löydy rationaalisia perusteita.

Maanantaina olen väsynyt, ja syystäkin, niin monta valvottua päivää.
Tiistaina univelkapotin huventamisen jälkeen sitä vasta onkin puolikuollut.

Keskiviikkona ja torstaina kaiken sen aliaktiivisuuden jälkeen käynkin huomattavan ylikierroksilla. On sitä ja tätä ja tota ja koko ajan pakko tehdä, ettei pakahdu euforiaansa.

Mutta tänään, tänään ei mikään huvita. Sen tietää heti herätessään. Jos ei jaksaisi avata silmiään, ei voi luvassa olla kaunis näky. Tappelemista tukan, finnirykelmä, ummetuksen, vaatteiden, järkyttävän sotkun ja kylmyyden kanssa.

Kuu nauraa vielä puoli yhdeksältä taivaalla.

Äärimmäisen vitutuksen tuntee leukaperissään, jokainen askel on uusi naula arkkuun. Mikään ei tahdo onnistua, ja silti yrittää olla hermostumatta. Ei kiroile eikä revi papereita silpuksi, sen sijaan, että heittelisi tavaroita ympäriinsä karjuen ja lopulta kaiken ulos antaneena lysähtäisi maahan nyyhkyttämään uupuneena, kunnon ihminen sulkee hanat, jupisee ajatuksissaan, puristaa rystyset valkeina kyntensä reiteensä ja toteaa kohteliaasti no ei se mitään.

Kun päässä on meteliä ei kestä yhtään fyysisen maailman metakkaa.

En tiedä, toiminko oikein. En enää halua alentua saamaan raivokohtauksia, angstaamaan, itkemään silmiä päästäni... en olla huono ihminen vaan haluan olla kaikinpuolin mallikelpoinen. Kiellän pahan mielen olemassa olon ja korvaan sen typerillä mantroilla kuinka tää tästä helpottaa ihan kohta joo.

Mutta mihin se kaikki paha olo mahtuu? Mitä sitten kun tämä ruumis on jo korviaan myöten sitä täynnä, vuotaako se yli vai onko se kuten liuottimet ja haihtuu vähitellen ilmaan?

Kiristää vähemmän kun saa suljettua oven perästään, laittaa musiikit täysille ja kahmii suuhunsa kaksi kipollista lohdutusmuroja, asettuu hieman ja sylkee ulos kaiken paskan. Päättää, että vaikka kuinka joku nyt ehkä saattaisi soitella tai ottaa muuten kontaktia, ei todellakaan aio suostua sellaiseen vaan sulkee itsensä sisälle peiton alle ja nukkuu pahan pois.

Silti se yksi pieni puhelu yhdeltä tärkeältä, jolle ei voi olla vastaamatta kun ei voi olla varma, kuinka pahasti on joku hätänä, saa taas näkemään, ettei itsellä nyt niin huonosti kuitenkaan mene, ja muistuttaa, että tämä on vain yksi päivä, ja ehkä huomenna herää toisenlaiset silmät päässään.

Ehkä, mikä hykerryttävän hieno sana, joka jättää kaikki mahdollisuudet avoimiksi.