Joululahjaksi vähemmän

Kauppa kuhisee joululahjaostoksensa aloittaneista, vihaan sitä kun ne tukkivat käytävät kärryillään eivätkä vittumaisuuttaan edes yritä väistää kiitäessäni henkeä pidätellen hakemaan putelin tiskiainetta puljun perimmäisimmästä nurkasta. Haluaisin Pepsi Maxia, mutten viitsi riskeerata suht hyvin mennyttä uniputkea.
Toppa tupakkaa ja syvä henkäys takaisin pakkaseen päästessä.
Vitun pitkät jonot, niiden takia meinasi pyörtyä.

En ole juonut kuukauteen.

Vituttaa tasainen lihominen, yhdetkään farkut ei mahdu kiinni, mutten minä kai voi loppuelämääni tuulipuvunhousuissakaan kulkea, vaikka ne kuinka olisivat mukavat jalassa.

Tai oikeastaan, nekin jo puristaa vyötäröltä hieman.

Totta kai, jos olisi varaa, ostaisin uusia vaatteita ja surutta heittäisin vanhat pois, enhän minä edes lihavuuttani normaalina arkipäivänä huomaa, kun seinäpeili on käännetty ympäri.
En minä näytä niin kamalan lihoneelta, vaikka totuus onkin se että lisää on tullut viisitoista kiloa. Kai sitä normaali ihminen tässä kohtaa on oikeutettu miettimään vähän elämäntapojaan.

Ei ole tervettä se että ei harrasta edes hyötyliikuntaa.

Otan tavoitefarkut, sellaiset joita olen käyttänyt ilman vyötä ennen tätä kaikkea jojottamista, olisi edes yhdet mitä voi käyttää. Se on noin viidestä kilosta eli viidestä sentistä kiinni, tai ei edes oikeastaan kilosta, vaan läskin polttamisesta lihasten päältä. Ei se paljoakaan syömisiin ainakaan vaikuta, koska ei sellaiseenkaan ole varaa. Laihduttaminenhan on rikkaiden etuoikeus, köyhät läskit saa vain makaroonia ja einespitsaa.

Syömishäiriö sotkee elimistön lopullisesti.

Keskustelen asiasta Leijonan kanssa kun se näkee tuskastuneen yritykseni vetää housuja kiinni, ja se sanoo että jos se minua niin kovasti pannuttaa, niin pudota vain.

Kun tietää, että on tukipilari, eikä hoida asioitaan salassa, on paljon helpompi pysyä kaidalla tiellä. Olla putoamatta väärälle puolelle ja lopettaa tyhmät ajatukset heti alkuunsa, kun tietää, että niistä saa puhua.