Olen niin saakelin väsyksissä koko ajan. Aamulla ei jaksa nousta ylös sängystä vaikka kusihätä on niin armoton että pelkää jonkun paikan kohta poksahtavan rikki. Aamutee jää mukiin jäähtymään iltaan asti ja vaatteiden kanssa saa kiukutella. Kipittää jäisiä katuja pitkin nokka virraten solkenaan koulua kohti armottomasti myöhässä.
Katsella kun päivä lipuu ohitse. Ruokailu on koulussa paras hetki, siitä tietää että aika oikeasti kuluu.
Eilisilta oli from hell. Päätä tuppaa taas jomottelemaan, ja arkaillen sitä alistuu ottamaan ibuprofeiinin, jota tulee kaduttua. Kuuma kylpy ja nukahtamislääke naamariin, en saa haluamaani nuokkumisoloa vaan huone kääntyy ympäri.
Juttelen messengerissä sekavia enkä näe kunnolla, ja seuraavana päivänä hävettää.
Aamulla ei jaksa.
Kun pelottaa.
Onko sitä oikeasti olemassa. Onko tämä nyt kaikki vain oman pään tuotosta. Entä jos sitä oikeasti vieläkin makaa lepositeissä osastolla piikitettävänä ja sähköistettävänä.
Koulun jälkeen suuntaan päiväkodille, esikoinen esittelee piirustuksiaan, istahdan matalalle penkille kuuntelemaan hoitotätin sepostuksia yhdessä itseäni 5-50(!) vuotta vanhempien isien ja äitien seuraan.
Kotimatkalla on baari. Baarista saa rahaa vastaan kaljan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti