Kultapien, älä itke.

Minun on pitänyt vähän miettiä. Että mitä sitä nyt tekisi asioiden suhteen. Paskarako.
Olin maanantain osastolla, tiistaina lähdin töihin Leijonan mukana, se meni labraan ja ortopediselle, sen jälkeen piti mennä kipupoliklinikalle, mutta lähetettiinkin sädepolin lääkärin juttusille.
Tuumori puskenut rankaan degeneraatiorikkoon, onko ihme että sattuu.
Se pitäisi leikata pois, päivämäärä tulee postissa.
Tänään se käy vielä markkerikokeissa, vien sen sitten kotia takaisin lepäämään. Pelottavaa sinänsä kuinka nopeasti sitä menee huonompaan kuntoon sairauden suhteen kun saa tietää olevansa oikeasti kipeänä, sunnuntaina tai edes maanantaiaamuna ei olisi uskonut, millainen se on nyt: väsynyt ja kurja eikä mikään huvitakaan. Ei ruoka, ei ulos meneminen, ei telkkari.
Ymmärtäähän sen.
Mutta
en ole tottunut olemaan se joka häärii ympäriinsä ja yrittää saada syömään tai lähtemään mukaan kauppaan (loppujen lopuksi ei käyty kaupassa ollenkaan ja kitkuttelin kahdella tupakallani ja kohta ruokatunnin merkiksi käyn ostamassa kahviosta askin).
Jätin sen aamulla kurjistumaan peittovuoren alle, murjottamaan.
Ja lähdin töihin. Uranainen. Kuulostan huonolta ihmiseltä, mutta en voi huolehtia Leijonasta koko aikaa, en minä pysty, enkä halua. Kuulostaa vainoharhaiselta, mutta tämä vaikuttaa liian salajuonelta ollakseen totta; jään ansaan enkä voi lähteä ja huolehtia vain omista murheistani, saanpahan muuta ajateltavaa, mutta juuri nyt oli jo päiväjärjestys täyteen buukattu.
Toisaalta äidinvaistoni kirkuvat vihaisina etten ole paijaamassa sen päätä ja tuputtamassa lämmintä keittoa. Uhmaan sitä, kerran ei minulla ole munasarjojakaan.

Lauantaina käyn katsomassa tarkemmin asuntoa, paljonko tarvii tapettia ja kuinka tehokkaasti täytyy kylpyamme jynssätä. WC-rengasta ei kuulemma makseta, sen joudun ostamaan itse, jos tahdon vaihtee, kerran on vain pari vuotta vanha. Yök, sanon minä. En minä vieraiden kusirenkaille halua istua miettimään elämää.
Maanantaina on lapsiasian käsittely Englannissa, inhottaa. Edelleen mietin, että jos en menisikään, tiedän että koko juttu menee pipariksi, ties vaikka kieltäisivät kaiken näkemisen, vaikka olenkin viimeviikkoina petrannut huomattavasti (Leijonan tilanne auttaa siinä mielessä että nythän minulla on se, mitä haluan; joku paapottavana). Yritän itkeä kaikki itkuni etukäteen pois, etten murru heti alkuunsa, se nyt ei varmasti parantaisi kuvaa päättäjien silmissä, ei osaa huolehtia itsestään. En minä osaakaan, mutta muut ovat sitten asia erikseen.
Sain koulusta lapun. Varoituksen, että aloitetaan tasokokeilla: englantia, ruotsia, matikkaa. Ja että minä voisin suorittaa joitakin lukion kursseja samaan pötköön. MINÄ ! Selviäisi sellaisessa tappolaitoksessa päivääkään.
Opinto-ohjaajan aika on myös varattuna, olen niin special case. Pitää muka miettiä mitä haluan tehdä tämän jälkeen.
Mitä saan tehdä? Vaihtoehdoksi on annettu kansanopiston vammaislinja ja kiinteistönhoitokoulutus paskalapion jatkeeksi!
Haluaisin tarhantätiksi (tai siis setäksi), mutten saa olla tekemisissä muiden ipanoiden kanssa "turvallisuussyistä". Talomaalariksi ei ole keuhkojen osalta. Pukuompelijaksi en halua, koska siinä katoaisi kaikki into tekemiseen. Moneen ammattiin olen liian siro rakenteeltani, muihin muuten vain kelvoton.
Ehkä jään paskatyöpaikkaani istumaan perseelleni koko loppuelämäksi, pitääkö sitä nyt leivästään nauttiakaan.
Kävin eilen esittelemässä nuorelle pariskunnalle Leijonan vanhan (ja omistaman) yksiön ylemmästä kerroksesta, kai siinä kaupat kehtaa tehdä, opiskelijoidenkin kanssa. Ehkä se rakkaus kestää ainakin vuoden.

Tänään Pupu tulee kylään <3