Come to papa

Aamulla pyörryin, tapu tapu.
Nousin ylös käskystä kuolemanväsyneenä, kävelin aulaan odottamaan punnitusta ja mäiskähdin naamalleni hoitajan ovesta sisään. Lisää lääkettä sydämelle, siitä se nauttii, siitä että nieleskelen koko loppupäivän inhottavaa tunnetta alemmas. Olen tullut huonoksi lääkkeennielijäksi. Yleensä kumautan kipollisen pillereitä alas pienellä valikoidulla määrällä sylkeä, mutta nyt täällä ollessani olen huomannut limakalvojeni kuivuvan kasaan, luultavasti uuden psykoosinestolääkityksen ja sisäilmankierron takia. Juon ja juon ja huuhdon makua pois ja silti henkeni haisee aamunraikkaalle iltaan asti.

Aamurutiinini menivät tämän yllättävän sattuman takia täysin sekaisin, en ole vielä edes päässyt aamupalalle aamutupakasta puhumattakaan. Ei muuten olisi niin ikävää, mutta tämä tarkoittaa inhottavaa kalorilientä sen korvaamiseksi lounasaikaan. Hassua, syön 70 kaloria kaurahiutaleina ja 40 kaloria rasvasilmänä, mutta tämän menetyksen korvaamiseksi saan/joudun, en tiedä, kai se riippuu aamusta, nielemään kitkerän 400 kaloria alas muovikupista ennen letkuruokintaa.
Päätä särkee ihan vitun paljon, mutta minähän olen suomalainen mies enkä kyllä myönnä sitä ettei vaan kuvaa päätä, minulla mitään aivoverenvuotoa ole.

Isä soitti käsittelystä, sekä hyvänlaatuisia että paskoja uutisia. Paskojen kuopimisesta pohjalta on helpompi aloittaa, se on no-no että saisin minkäänlaista huoltajuutta, tällainen hulttiolapsi. Vähän valoisampi, mutta samalla varsin hermostuttava (olen aika rauhoittavia täyteenpumpattu hetkellä, joten nyt en vielä saa itseäni hyppäämään seinille ja repimään kasvoja päästäni), uutinen oli, että vielä on mahdollisuus parantaa kuvaani minua koskaan ennen näkemättömien päättäjien edessä. Kuukauden kuluttua, elokuun alkupuoliskolla ennen kuin kouluni on tarkoitus alkaa on uusi pikainen kuuleminen, johon saan osallistua, tai jos en pääse, voin suorilta jaloilta heittää hyvästit koko tulevaisuudelle. Tässä ajassa pitäisi skarpata, päästä osastolta pelottavaan ulkomaailmaan (mutta en kyllä oikeastaan halua...) ja saada vähän siistittyä ulkomuotoani ihmisemmän näköiseksi. Sellaiseksi, että kehtaan katsoa peiliin niin että sieltä tuijottaisi takaisin jokin muu kuin rupinen alienvauva.

Minusta ei olisi väliksikään, vaikka olisin täällä koko loppuelämäni, osastolla turvassa, sairaalassa, kertaakaan enää koskaan ei tarvitsisi upota supermarkettiin tai joutua valitsemaan minkään muun kuin jälkiruoan suhteen; ottaako vai ei. Ei tarvitsisi olla enää koskaan yksin.
Mieleni tekee tekeytyä sairaammaksi kuin olen, lopettaa tämä iänkaikkinen kamppailu itseäni vastaan ja antaa vain mennä. Ei kenenkään muunkaan tarvitse kehoittaa itseään toistuvasti palaamaan eksyttämäänsä aiheeseen, jumittaa jumittaa jumittaa paikallaan.

Miten saan itseni ajattelemaan, että tämä nyt on vain pakko tehdä, mistä löydän sen motivaation ja lakkaan olemasta parkaraukkapelkuri?
Vaikka osasin odottaa tämänkaltaista uutista, en silti onnistunut tappamaan kaikkea sitä optimismia itsestäni, sitä joka ristii kätensä vaatekomerossa ja ponnistaa kaikilla voimillaan yhden ainoan toivonkyyneleen silmäripsiinsä roikkumaan. Sen idiootin paskiaisen puolen takia muserrun hilloksi.
Pitäisikö minun muka hyppiä riemusta sen vuoksi on mahdollista että voin saada, tosin hyvin epätodennäköisesti, joulun itselleni. Tai pääsiäisen ! Tai pari tiettyä viikkoa kesällä ! Ehkä syys- tai talvivapaan !
Katkeruus on ruma sana.