minulla ei ole joulukalenteria

Joulukuu ei tunnu joulukuulta ilman pahvista kalenteria, tai sitä suklaista joka on tietenkin syöty ennakkoon, mutta täytyy ne luukut silti sulkea (ettei kukaan huomaa mitä on taas päässyt käymään) ja availla sitten muiden kanssa samaan tahtiin.

Joulukoristelaatikko havukransseineen, koristeineen ja muovijoulutähtineen on seissyt useamman viikon lattialla. Siinä vaan, keskellä kaikkea ilman mitään sen suurempaa tarkoitusta. Ei ole kiinnostanut kaivella sen sisältöä. Ja sittenhän päätinkin että paskat, laitetaan ensiviikolla lasten kanssa yhdessä koristeet paikoilleen, mitä sitä kaksi tylsämielistä ukonkörilästä jostain kivoista monivärisistä kiiltävistä muovipalleroista ja lasienkeleistä nyt välittäisi.

Ei sillä, eihän tässä enää tämän viikon jälkeen ole kuin kaksi viikkoa kotosalla olemista, ja sen jälkeen residenssi siirtyy äitin nurkkiin. Syömään toisten ruokia ja palelemaan niiden kylmässä kodissa (äitin kotona on sekä vanhempi että uudempi puoli, ja sillä vanhemmalla puolella, missä kaikki ruokahuoneet, eteiset, suihkut ja muut on ei edes kannata kuvitellakaan pärjäävänsä ilman villakerrastoa). Tupakoimaan salaa saunan takana ("ja Adrian ei polta tässä talossa onkoselvä!"), olemaan varpaisillaan tuleeko veli ja sen tyttis yöksi vai ei (tarviiko siirtää kaikki omat rojunsa pois niiden valtakunnasta vai saako olla levällään), pelaamaan 24/7 pleikkaria ja ehkä siinä välissä käymään pulkkamäessä ja rakentelemaan jäälyhtyjä.

Mutta vielä ei vaan ole joulufiilis.

Eilinen verotti vielä tänä aamuna ja pari tuntia koulua jäis pois päiväohjelmasta, ei sillä, että siellä suuria näin jakson viimeisinä päivinä tapahtuisikaan. Ensimmäinen poliaika viiteen viikkoon. Uusi paikka, uudet kujeet. Ja sitten se toteaa että tämähän oli näitä meidän lopettelukertoja!

Olisi sen kai voinut asianomaisellekin kertoa.

MTT:ltä ei ole tullut mitään viestiä siirrosta, jos se nyt on sinne muistettu edes laittaa (vastahan sen tekemisestä sovittiin 3 kuukautta sitten). Vituttaa se että joutuu siirtymään, kun on kuin kotonaan nykyisessä paikassa. Olen naamatuttu kaikkien kanssa ja lääkärikin muistaa sotuni ulkoa jo.

Lastenpuolella kävin 6-7-vuotiaasta siihen asti että muutettiin, jonka jälkeen olikin puolen vuoden osastohoito. 12-13-vuotiaana vielä lastenpuolen asiakkaana, josta jouhevasti laitettiin nuorisopolin huoleksi. Neljä kontaktia, joiden kanssa en tullut toimeen. Välissä Englanti. Ja taas nuorisopuolelle vuoden 2009 alusta tämän vuoden loppuun asti. Ennen nykyistä sopivaa kontaktiani kolme niitä joiden kohdalla ei kemiat pelanneet.

Täytyykö se sama taas aloittaa uudessa paikassa?

KELA:n terapiaan ei ole voimavaroja, olen jo alistunut siihen julkilausumoon, jota hoitokokouksissa toistellaan kerta toisensa jälkeen.

En vittu jaksa.

Nyt minun täytyy sanoa vain pari sanaa ja täti kysyy heti onko ollut syömisongelmia. ON. Ja mitä muuta olet kieltänyt itseltäsi kuinkakauantätäonjatkunut ja että tiedän ettet tykkää syödä lääkkeitä mutta se on valitettava pakko jos halutaan niitä myönteisiä vaikutuksiakin nähdä.

Se sanoo että kestä nyt tämä identiteettikriisi äläkä vajoa, ei sinusta koskaan tule kahdeksasta neljään-ihmistä, jolla on viikonloput vapaat, vaan tulet aina tekemään yötä päivää kun siltä tuntuu, ja palaudut sitten omine aikoinesi.

Se sanoo ne asiat juuri sillä tavalla, mitä tiedän todeksi, mutta en saa niitä muodostettua järkeväksi kokonaisuudeksi.

Minun mieleni ei sairasta kaksisuuntaista, minä olen kaksisuuntainen ihminen.