raindrops keep falling on my head

Minä en kadehdi Leijonaa tällä hetkellä. Kello 05:40 puhelimeni soi ja ruudulla vilkkuu Pikkupossun nimi.
Voinks mie tulla teille yöks?
Missäs sie oot?
Assalla...
Mitä sie oot juonu?
.....
Oikeesti.
Meillä oli vähänkaljaajaviiniä.
Onks taksirahaa?
.....
Kuule... soita isälles. Se on töissä vielä, soita että se tulee hakemaan siut.
Enmiehaluu-
Kyl mie tiiän ettet sie haluu, mutta se tulee saamaan tän selville joka tapauksessa. Parempi että se nyt huutaa sulle kun myöhemmin.

Se ja nimeltämainitsematon toinen 12-vuotias tyttö, punaviinipullo ja sikspäkki.

Sinällään minulla on tosi vaikea asema asian suhteen. Olen aina se sovittelija, perus vaaka, koska osaan nähdä kaikkien puolet, ja vieläpä selvästi tässä taiteiässä.

Ymmärrän toisaalta Pikkupossua. Sen ikäisenä olen jo itse ollut muutaman vuoden pää täynnä kerran, kaksi viikossa. Sen kohdalla on perinteinen tarina: kaksi tyttöä, joista molemmat ilmoittavat vanhemmilleen menevänsä toisilleen yökylään. Todellisuudessa vanhempien viinakaapista on napattu reppuun pulloja ja tavataan kaupungilla, jossa juodaan ensimmäiset kännit, nauretaan ja pyöritään lumihangessa, kunnes tajutaan aamuyöstä, kun alkoholin positiiviset vaikutukset alkavat hiipua, että onkin kylmä ja paha olo, eikä mitään paikkaa, mihin mennä.
On yhteiskunnan painetta juoda. Kun "kaikki muutkin" tekee sitä. Ja muuten ei voi olla suosittu. Pitää saada mahtailla kokemuksillaan, ja olla kokenut muutenkin mahdollisimman varhain.

Sitten taas ymmärrän Leijonaa ja Pikkupossun äitiä. Jos oma lapseni tekisi tämmöistä, en tiedä mitä tekisin. Se kotiaresti kahdeksi vuodeksikaan ei tuntuisi riittävältä, tuntisin itseni niin petetyksi. On vaikeaa, kun oma lapsi kasvaa ja kokeilee siipiään. Ja vielä vaikeampaa on, kun oma lapsi ei tajua, kuinka tuskallista se vanhemmalle voikaan olla.

Tässä iässä on ihan kamalaa ajatella alle 15-vuotiaita humalassa (varsinkin kotibileiden ulkopuolella, ne ehkä voisin vielä hyväksyä), tai harrastamassa seksiä. Se tuntuu jopa iljettävältä että on itse menettänyt poikuutensa 12-vuotiaana toisen 12-vuotiaan kanssa. Lapsena.
Minulla ei siis sinällään ole omienkaan lasten kohdalla sanoa vastaan tällaisissa asioissa, koska en ole mikään esikuva, mutta ainakin osaan puhua kokemuksella. Niistä kamalista öistä kun vieraat on kopeloineet ja nuppi on sekaisin pillereistä ja tuntemattomien pulloista otetuista naukuista. Siniseksi paleltuneista varpaista ja keuhkokuumeputkista, turpareissuista, vatsahuuhteluista...

Pikkupossu ei ehkä ymmärrä vielä, kuinka hyvin sillä on asiat. Molemmat vanhemmat välittävät pikkuprinsessastaan niin paljon, ettei rajaa. Nyt kun se etsii omaa identiteettiään, vanhemmatkin joutuvat miettimään omaansa uudestaan. Sehän on yleistä, että omien porukoidensa kanssa ei liiemmin tule toimeen koko yläasteaikana, mikä silläkin on ensi syksynä alkamassa. Ei ole helppoa yrittää lohduttaa sillä, että kunhan kasvaa, välit yleensä paranevat. Koska jos minun ja äitini, jonka kanssa olen aina ollut etäinen, välit ovat nyt paremmat kuin ikinä, niin kyllä se on mahdollista kenen hyvänsä kohdalla.

Kyllä, Pikkupossulle on huudettu pelästyneenä tapahtumasta, enemmän vihaisia ollaan itselleen kuin lapselle, keskusteltu asiat selviksi ja kiristetty lupaus siitä, ettei tämä toistu.
Ja siitä minä olisin sen housuissa hyvilläni: että näytetään kuinka paljon siitä välitetään, vaikka kuinka tuon ikäisenä tekeekin mieli kapinoida vastaan. Ehkä se vielä ymmärtää. Vanhemmankin pointin.