Ain't right

Tänään heräsin siihen että kiukutti nähty uni, se oli vittuilu-uni, minä vittuilin, ja vaikka siitä nautin, se suretti, koska asianomainen ei koskaan saa tietää kuinka paljon hänen olemassaolonsa minua järkyttää ja ärsyttää.
Sen jälkeen itkin tunnin, kymmentä yli neljästä kymmentä yli viiteen, ja onhan siitä jo aikaa kun oikeasti olen itkenyt, yleensä se tulee vasta töissä kun istun paskajäykkänä seitsemästä yhdeksään ja nielen raivonkyyneleitä, ihan niin kuin ennenvanhaan.

En osaa enää itkeä samalla tavalla kuin nuorempana, silloin kun koko iltapäivä ja yö saattoi mennä parkuessa tyynyyn omia olojaan kunnes sitä oli niin poikki ja naamastaan valkoinen ja turvoksissa, ettei enää jaksanut. Se loppui siihen, kun elämäni ensimmäinen SSRI-lääkitys poiki käyntiin 17-vuotiaana. Sen jälkeen en ole enää oikein toiminut. Joko vain raivostun tai ilostun tai sitten olen passiivipaavo enkä jaksa välittää.

Toisaalta se on kai ihan hyvä asia.
Olevinaan.
Vaikka silloin kun raivostun, raivostun ihan kunnolla. Joka päivä, noin kolme kertaa nykyään, koska olen niin vihainen, vittuuntunut ja surullinen kellonympäri.

Sairauteeni ei sovi perinteiset masennuslääkkeet, mutta en kyllä ole ikinä löytänyt neurolepteistäkään mitään muuta kuin haittaa. Efexor turrutti vasta puolenvuoden jälkeen, Mirtazapinilla tunsin sen kahleen jo ensimmäisen viikon aikana ja lopetin, vaikka väitettiin, että annosta suurentamalla olo varmasti paranisi.

Kuten Efexorinkin kohdalla.

Mutten minä suostu syömään lääkkeitä ilman poliseurantaa. Kenenkään ei pitäisi suostua siihen, etenkään, jos on vielä hitusenkaan masentunut.

Meille oli tullut viesti työpaikkatupakoinnista, joku oli onnistunut sytyttämään tulipalon tupakkapaikalla, epäilen ennemminkin potilaita kuin työntekijöitä, savuttomassa sairaalassa ei parane jättää merkkejä olemassaolostaan, jos palaa. Nyt täytyy myös muistaa leimata itsensä ulos, jos ruokatunnin ulkopuolella lähtee kärylle, onkohan taas naurettavampaa paskaa kuultu. Mitä väliä sillä on miten ihminen ne 10 minuutin kahvitaukonsa sitten viettää? Saamalla vähän liikuntaa ja tuhoamalla ihan itse itsensä vai levittämässä persettään kahvipöydän ääressä pullien ja karkkien kanssa? Kahdeksaa tuntia istumista päivässä ei korvaa mikään määrä iltaisin ja viikonloppuisin harrastettu liikunta, se on tervetuloa metaboliseen oireyhtymään ihan vuoden, parin sisällä. Siitä oli viime kesänä uutisissa taas tutkimus.

Enhän minä edes jaksa ruokatunnin puolta tuntia käyttää kokonaan kerralla.

Heti aamusta soitettiin, tulenko viikon päästä maanantaina leikeltäväksi, sanoin että kerkeän aikaisintaan 15.8. iltapäivällä, silloin aamulla vien Jupun ekaksi päiväksi ekalle luokalle ja odotan ne muutaman tuntia, mitä niitä paikalla pidetään, että voin viedä sen kotiin ja jutella siitä, miltä tuntui.

Varmaan ei tarvitse murehtia siitä, että menisi läheskään yhtä huonosti kuin minun ensimmäisen luokkani ensimmäinen päivä, saati sitten ensimmäinen luokka kokonaisuudessaan, tai toinen tai kolmas ja neljäskin, jos sitä lasketaan.

Ne sanoi vaan loukkaantuneena että jaaha ja että leikkaava lääkäri on sitten tiistaina 16.8. mahdollisesti käytettävissä, ja jos ei ole, se soittaa ja pitää yrittää sumplia, kerran minä en hengestäni välitä tarpeeksi. Ja koska yskin nyt hengityselimiäni pihalle, pitää mennä keuhkokuvaan tarkistamaan, ettei ole levinneisyyttä, miksei ne katso viime viikon CT:stä, luuleeko ne että ihan yhdessä viikonlopussa alan kehittelemään jotain etäpesäkkeitä?

Poikittainen paksusuoli kulkee vaakasuunnassa oikealta vasemmalle. Kyseisellä alueella sijaitseva syöpä voi aiheuttaa mahakramppeja.

No älä vitussa.