Diagnoosina seinähullu

Yritän vielä vähän sulatella tätä asiaa, sen verran iso möntti on jämähtänyt kurkkuun, enkä ole matelijannotkea ja saa sitä valahtamaan ihan hetkessä alaspäin, tai edes pienenemään vapauttamalla happohyökkäyksen jo suutasolla sen kimppuun.
Viikonloppu kotona, minä asennoituneena jo valmiiksi pessimistisenä mitä sekin hyödyttää kun kuitenkin tekee mieli hypätä parvekkeelta alas (mikä ei meidän parvekkeelta olisi se fiksuin veto, kerran toisesta kerroksesta on kyse, eikä alapuolella edes siinnä asfalttimatto vaan pelkkää hiekkaa).
Kuitenkin lauantaina, ennen kuin edes ehdin herätä taas yhteen saatanan turhauttavaan ja kuumaan päivään, kelkka notkahti ympäri ja huomasin leukani viistävän pitkin sammalpeitteistä rinnettä. Joku tökkii silmiäni ja toinen pieni käsipari kopeloi persettäni peiton alla, wtf, menninkäisten hyökkäys?? oli luonnollisesti ensimmäinen ajatukseni koko - onneksi - sateen paiskomana aamuna. MINUN PIENET KAALIMAANKAKARAT! Koko sänky täynnä päriseviä ja piereskeleviä vauvannulikoita, vanhimmalla tippa linssissä ja kädet tärisevässä halaustarjonnassa, aina estoton tyttäreni etenee jo pyjamahousujeni sisäpuolelle kätöstensä kanssa kutikutikutikuti sen suusta pääsee ja huudahdan pienenlaisesta kivusta kun se päättääkin hypähtää sukukalleuksieni päälle sillä samalla innolla ja tarmolla, joka ei edes saunassa piiskaudu ulos siitä.
Romy kierii naamani ylitse ja näyttelee kansainvälisiä käsimerkkejä, korjaan sen sormien asennon sitä sen toivottavasti tarkoittamaan sanaan ja johan se inahtaa ärtymyksestä, eiks toi vai usko että osaan ihan itse, siinä ollaan, miä ite-iässä.
Että kyllä sitä tulee itkettyä, heti aamusta, hyvä etten hukuta merelläni sylissä meuhkaavaa brady bunchia. En uskalla avata silmiäni, koska pelkään että kaikki on vaan pääni kieroa vittuilua, ja että herään hetken päästä johonkin kolaukseen yksin omaan hikeeni ja tukahdutettuun huutoon hukkuneena. Mieluummin jään tänne, tähän paikkaan, elän tätä hetkeä uudelleen ja uudelleen kyllästymättä.
Vasta silloin kun Nymfon perse painautuu vierelleni ja kippaan selälleni lyöden pääni kiviseinään, uskallaudun raottamaan verhoa nykypäivään, siinä se irvistää pahoittelevasti, purskahdetaan hysteeriseen hekotukseen ja puren kieleeni. Kieräytän hikisen pääkoppani sen syliin hoivattavaksi, senkin tyhmä sen neandertalilainen suomi sorahtaa, se onkin lähes ainoa sen osaama lausahdus, sitä olen viljellyt huomaamattani suhteemme alusta alkaen senkin tyhmä, wha'd you d'that for?
Syödään pakastimesta jäätelöt pois, Leijona ehdottaa vievänsä meidät äitille, että päästään peuhaamaan uloskin, sateesta huolimatta, onhan ne vitun kumit keksitty kuten minulla on tapana asiasta ärähtää, muuten niitä sitten harvemmin oivallan käyttääkään.
Ehdin jo ajatella illan hämärtyessä, että ehkä tämä tästä, katsellaan koneen ruudulla tanssivaa elokuvaa Nymfon kanssa, poski poskessa, painan nenäni sen olkakuoppaan ja saan sen huulilta suudelman juurikasvuisen tukkani sekaan, miksi niiden täytyy jo huomenna lähteä, miksi minun täytyy jo huomenna palata osastolle neljän seinän sisään sekoittelemaan teelusikkaa hajamielisenä vellikipossani, puoli desiä kaurahiutaleita, puoli lusikallista margariinia.
Se levähtää silmilleni, mitä se nyt helvetti tekee, tunnustelee luitani kollegekankaan lävitse! Kavahdan kauemmas ja mökötän seinälle, älä mene ja pilaa koko iltaa. Koko päivää. Koko hyvää ja turvallista oloa.
Se käskee painostavasti riisumaan turvapeitteen yltäni, helvetti kuuma kesä meneillään ja yksi muhii hupparin sisällä yöt päivät, nukkuessa ja valveilla ollessa. Enkä halua, en en en, älä viitsi pilata tätä, kiltti let me be
mutta se sihisee etten edes tajua kuinka sairas olen, sen takia törmäilen sokeana seiniin, kun en uskalla katsoa, senkin tyhmä ja se repii peittoni päältäni ja minä vedän käsivarteni suojakseni, peitän kasvoni, en halua että se yhdistää ne edessään möllöttävään läskireitiseen möllykkään jonka ihon läpi kuultaa puhkovanterävät luupiikit, paljas ja ruma ja väärästä paikkaa kasaanpainunut.
Sitä itkettää kun se kysyy miksimiksimiksi, why'r'you such a fool? eikä se ymmärrä kun äänentaajuuteni rikkoo valonnopeuden ja vikisee ettei tee sitä tahallaan, että sinun vikasihan tämä on, miksi sinä menit tekemään vääryyttä! Sillä aikaa kun olin vuosi sitten keväällä lepositeissä sairaalassa sinä menit ja petit etkä edes suoraan jättänyt kun pystyin jo prosessoimaan tosiasioita, kunhan vaan jatkoit salamyhkäisenä välttelyä ja annoit epätietoisuuden velloa ajatukseni ihan pirtelöksi.

Miksi te aina teette näin minulle?

Miksei kukaan voi olla kanssani,
miksi en kelpaa
miksi en kelpaa saatana kenellekään kun vaan pelkäksi hetkeniloksi
ja sitten voikin vaihtaa parempaan kun kohdalle sattuu

Enkä halua uskoa sen vastausta, minähän lopetin koko jutun jo ennen koko selkkausta, sanoin että nyt alkaa jo riittää tämä, en minä jaksa katsella kuinka kituutat ja unohdat ja teet mitä ei pitäisi tehdä vain koska kaikki ei enää ole kotona. Että siitä vasta riemu repesi kun sanoin että nyt lähdet menemään, parempi kaikille että lopetetaan tämä tähän, et kyllä upota minua ja tätä perhettä mukanasi.
Pikajuna rullaa ylitseni ja paiskoo lukittuja portteja auki päästäni ja joudun kelaamaan puolitoista vuotta vanhoja tapahtumia päässäni lävitse, syy sille miksi viimeisen viikkoni ennen osastoa vietin isäni yläkerrassa lukittautuneena vanhaan makuuhuoneeseeni elämässä muka-elämää,
se vie pois aukottomasta tarinastani bad guy-statuksen päältään, ja minä olen umpihullupsykoottinen idiootti joka ei erota todellisuutta epätodesta ja omista päänsä kuiskauksista, itsesuojeluvaistomuuri pirstoutuu palasiksi
ja aamu on ankean kuuma ja makaan sykkyrässä peiton alla yhä hytkyen inhosta raivosta itkusta.
En halua keittiöön aamupalaa mutustavien rakkaitteni pariin, itken kuin pikkukakara inhoani pitkin lattioita, enhaluaenhaluaenhalua että ne näkee kuinka ruma ja sekaisin olen ollut jo niin kauan, mutta Nymfolle ei kelpaa ei, se on rauhallinen ja vannoo, että on parempi näyttää omat heikkoutensa, ei lapsillekaan tarvitse kaunistella turhaan kuvaa, kunhan nyt tulet etkä laita sitä inhottavaa pitkähihaista takaisin päällesi. Se käskee juomaan appelsiinimehun lasista, vaikka en minä mehua halua juoda, turhia kaloreita, turhan paljon sokeria, vaikka pelkän hedelmän sokeriketjut liemessä painavatkin. Pistän lusikallisen puuroa suuhuni enkä irrota katsettani sylistäni, vaikka Nathaniel tuijottaakin tuskaisesti suuntaani pöydän toiselta puolelta ja yrittää saada katsekontaktiin kanssaan, isi mikä on hätä?
Ei ole mikään mumisen kun en halua että se kasvaa liian nopeasti aikuiseksi, juuri kun se oli alkanut taantua takaisin omanikäisekseen päästessään hetkeksi huolipyörityksestä irti, minä olen sen pilannut, ei kolmevuotiaan pidä huolehtia vanhempiensa pipeistä.
Leijona huutaa idiootiksi ja repii alas kaiteelta, tupakka putoaa alas maahan ja rojahdan kasaan, olisin mennyt perässä, yritinkö mennä, mun pitää mennä jo takaisin osastolle munpitäämennä äkkiä nyt! huudan enkä hetkeen ymmärrä miksi, olin jo hyppäämässä pois ollessani muissa maailmoissa, en ymmärrä mitä pääni tuottaa ja millä se myrkyttää todellisuudentajuni.


Osaston oven paukahtaessa kiinni huojennus kuohahtaa lävitseni ja olen kotona. Seinähullujen lepopaikassa, hengittämässä rätisevän ilmastoinnin paakkuunnuttamaa ilmaa ahtaisiin ja viallisiin keuhkoihini. Totuttelemassa ajatukseen, että tämä on kaikki ihan aiheellista, etten olekaan niin kunnossa ja selväpäinen kuin olen aina kaikesta sairaalassa ramppaamisesta huolimatta ajatellut.
Että vain minä voin selvittää miksi niin aina käy
miksi jään kaikkien poisviskaamaksi, vai jäänkö oikeasti sittenkään.