Teksti kirjoitettu osastolla kesällä 2009

Äiti ei istu paikallaan tyhjänpanttina, sen olen yrittänyt apinoida siltä, ramppaan koko ajan jossakin, en voi keskittyä edes tekstiviestin kirjoittamiseen, jos en kävele samalla ympyrää. Koneella oleminen on hankalaa; vispaan jalkojani ja teen rutistuksia maatessani vatsallani, jaksan lukea tai kirjoittaa yhden tekstin puoliväliin, sitten huomaamattani pidän tauon ja hypin pitkin seiniä, olin sitten kuinka väsynyt tai masentunut tahansa. Rummutan pöytää sormillani, vatkaan jalkaa pöydän alla, vääntelen kasvojani ja heiluttelen päätäni puolelta toiselle.
Hoitohenkilökunnalla on tapana kysyä ovatko tekemäni asiat pakkoliikkeitä, nykimistä, mutta teen sen kaiken alintajuisesti tarkoituksella. Ettei tarvitse pysähtyä. Ettei tarvitse ajatella. Olen kuvitellut, että äiti ramppaa ympäriinsä samasta syystä; ettei tarvitse ajatella kuinka retuperällä oma sisin oikeasti on, näinhän se on lähes jokaisen vanhemman kohdalla.
Olen, ja tiedän että suurin osa muistakin on, ajatellut joskus lapsempana, että äiti ja isä elää vain lasta varten; ettei niillä ole päässä mikään muu; että ne on jonkinlaisia koneita suurinpiirtein; käveleviä tietopankkeja; ettei niillä ole omaa elämää, kerran ne lapsen elämännäyttämöllä esiintyvät vain sivurooleissa.

Äiti juoksee aamulla puolentunnin lenkin, käyttää ruokatuntinsa kävelemällä sairaalan portaita ylös alas näyttäen kiireiseltä, ettei kukaan huomaa, että se vain voimistelee hiukan, senkin olen oppinut siltä, kävelen osaston käytävää pitkin päättäväinen ilme kasvoillani, en näytä kuinka paljon häiriinnyn vastaantulijoista, seuraavalla kerralla näytän huolestuneelta ja pohtivalta, hidastan hieman tahtiani kuin uppoutuneena ajatuksiini, joiden ulkopuolinen ei tiedä olevan "yksi, kaksi .... kolkytneljä... satayksi askelta, täytyy kävellä tämä pätkä kakskymmentä kertaa vielä eestakaisin."

Töistä päästessään äiti tekee ruuan ja syö itse salaattia ja palan proteiinia, juo maitonsa kiltisti ja käy sitten "katsomaan telkkaria" kuntopyörän selkään, voimistelee pallon ja tasapainolaudan kanssa, ja sitten se lähtee joko tunnin juoksulenkille tai vaihtoehtoisesti pariksi tunniksi salille. Se tekee kaikkensa, ettei näytä siltä kuin suurinosa muista lapsien läpimenoporteista tuppaa tekemään.

Pienempänä ikävöin äitiä, vaikka se olisi ollut viereisessä huoneessa. Mieluiten olisin köyttänyt itseni sen jalkaan kiinni, koska pelkäsin ihan helvetisti että se taas jättää minut jälkeensä, kuten lastenosastolla kolme ensimmäistä ikävuottani suhteellisen tiiviisti eläessäni oli käynyt.
Nyt ikävöin äitiä enää vain silloin kun en ole nähyt sitä pariin tuntiin.