Minä vihaan lähtemistä. Ja aloittamista.

Omenantuoksuinen WC-ankka on tänään laulanut piparivuoren dipattua itseään vatsahappojen suloisessa kulhossa. Ai miten niin on vaikeaa olla sortumatta kotimatkan varrella olevaan Robinhoodiin kun tietää että Leijona ei enää päivystä lakanoissa elämänkertojen parissa?
Lohturuokaa.
Olen ollut joka päivä koulusta myöhässä tällä viikolla, how typical. Miksi sen täytyy olla niin vaikea, vain lähteä ulos ovesta ajattelematta koko asiaa. Miksei vain voi mennä, ei se vain voi olla näin epäreilun vaikeaa. Joka aamu sama tappelu, sama rutistus vatsanpohjassa ja kurkussa, sama äkkinäinen päänsärky, sama istuutuminen sängylle keinuttamaan pahaa oloa pois. Minä haluan mennä kouluun, miksei se riitä.


Kirjoitusryhmä kokoontuu tänään, yllättävää ei ole, ettei kiinnosta lähteä.

Haluan taas innostua niin kuin ennen vanhaan. Kun kalenteri oli täynnä jääkiekkoa, pianonsoittoa ja tanssitunteja, sen jälkeen taitoluistelua ja lisää tanssia, musiikinteoriaa, soittoa. Tanssi- ja aerobicryhmien vetämistä, taitoluistelua pienille tytöille... nyt vain makaan kotona sängyssä mussuttamassa ja oksentamassa inhoten kaiken tekemisen ajattelemista. En ole enää sama ihminen kuin olin vuosi sitten, kaksi vuotta sitten.
Viimeisen yliannostuksen jälkeen olen käynyt hitaalla. En muista, en jaksa, en edes halua. Maailmanmurhepankkini tunnukset on vaihdettu, eikä sinne mahdu enempää toisten surua ja kärsimystä.