Come to papa

Mikä oli unta ja mikä totta, kelaan aamuisin, päivänmittaa, iltaisin. Lupasinko tehdä jotakin oikeasti vaiko vain leikisti. Onko jotakin pahaa tapahtunut vai sittenkin pelkkää hyvää. Vihaanko minä isää vai enkö ja satoiko tänään lunta ja sainko lahjaksi puruja.
Siksi minä pidän tästä työstä, ei tarvitse miettiä omiaan.

Juoksen tupakalla vesisateessa ja putsailen silmälasejani, K-kaupan mainoksessa ilmoitetaan että vesimeloni on 0.99 snt/kg, minä menen äitin kyydillä niille kotiin töiden jälkeen ja toivon että se käy hakemassa minulle melonia, koska se on lempiruokaani.

Tee on kylmettynyt mukiin, mutta juon sen silti, eikös englantilaisten pidä olla kokoajan litkimässä mokomaa, sille nauretaan kahvilla kun en tappomyrkkyä ole oppinut juomaan.

Pelottaa vähän kirjoittaa töitä, laulan radion mukana ja kuuntelen tavalliseen tapaani elämää saneluiden virratessa toisesta korvasta sisään ja toisesta sisään. Kai siitä joku huomauttaisi, jos aivan perseelleen tekisin asiat huomaamattani.

Syön viinirypäleitä jalat nostettuna pöydälle ja kaivelen häpeämättömästi hampaitani yksinäisyydessäni, toinen huoneessa istuva tulee vasta hetken kuluttua iltavuoroon.

Nyt on taas sellainen jakso kun en saa otetta mistään. Ajatuksista, kirjoittamisesta, olemisesta. Haluan vain maalaamaan, kouluun. Keskiviikkona menen tekemään lopputyön.

EDIT:// tuli itku kun pikkuveli oli kotona ekan kerran varmaan vuoteen ilman tyttistään samaan aikaan kun minä. Iiks mikä ikävä sitä voikin olla huomaamattaan!