Lääkärissä

Tänään pääsin pitkän pitkän tauon jälkeen tapaamaan päälääkäriäni, joka on vähintään yhtä sekaisin kuin psykotätini, jossei jopa yhtä paljon muissa maailmoissa kuin minä itse. Tykkään siitä naisesta kovasti, kyllä se asiansa hoitaa ja pitää asiakkaidensa puolia.
Leijona sekä psykotäti tapasivat ensimmäisen kerran, itseasiassa ne molemmat olivat mukana ensimmäistä kertaa kanssani lääkäriajalla.
Efexor-annosta ei nostettu, kuten olin uumaillutkin, ihan vain sen takia että olen siihen nähden suhteellisen nuori, ottamaan isoja annoksia, eikä kokonikaan puhu sen kannattavuuden puolesta. Kuitenkin sain uuden reseptin siitä ja Stellasta, sekä rinnalle aloitettiin unen takaamiseksi Doxalia, jota lääkärini kehui "jopa huumepuolen poikien tykkäämäksi", koska sen ei pitäisi ensialun jälkeen aiheuttaa kamalaa tokkuraa, joka kohdallani jo ilman lääkityksiä on kohtuuton: psykotätini naureskeli sitä, kuinka viime torstaina olin ollut aivan jäässä, ettei se koskaan ollut nähnyt minua siinä kunnossa, mihin Leijona kohotti kulmaa virnuillen, että sellainenhan minä olen joka aamu.
Siihen on syynsä miksen halua käyntejä kello kahdeksalle aamusta.

Minulle tehtiin lähete aikuispsykiatrian polille, kun tuo 21 tulee täyteen, en enää lukeudu mukaan nuoriin. Pelottavaa muutosta pehmitetään jatkamalla vuoden loppuun asti seurantaa myös nuorisopuolella niin, etten joudu tälle uudelle pelottavalle aavalle merelle aivan yksin seilaamaan. On todellä ärsyttävää ottaa itselleen uusia hoitokontakteja, kun ei voi olla varma kuinka niiden kanssa tulee toimeen.

Ehkä tuli vähän parempi mieli, huomenna on seuraava hoitokontrolliaika, joten kai tätä vielä tullaan puimaan.
Sitä vaan tuntuu ettei edelleenkään saa tarpeeksi aikoja, ja siitäkin on puhuttu, muttei niitä ole mahdollista vain järjestää. Minä en edes muista millaisissa tunnekuohuissa olen ollut viime viikolla, toissaviikolla, sitä edellisenä... Hyvä että juuri ja juuri saan palautettua mieleeni edellisen päivän oloja, sekin on jo vaikeaa.
Toisaalta taas tilanteessani, jossa koulu tulisi laittaa etusijalle, on turha hakea KELA-terapiaakaan, tuhlata niitä kolmea vuotta kun en edes ole vielä kunnolla selvillä syömisasioiden kanssa. Miksi minä niistä haluaisin mennä pälpättämään, kun unohtaminen ja itsensä tunteminen on siihen paras lääke?

Tänään on meiän äitin synttärit, ostin sille rannekorun, ilmeisesti se sen sai iskältä, sillä se lähetti yksisanaisen Kiitos-viestin.