Minusta tuntuu kuin olisin ollut tuhma, vaikken pitkään aikaan olekaan juonut aivojani pihalle, horjunut korkeakorkoisissa nahkasaappaissa pitkin mukulakiviä ja väläyttänyt ajokorttiani, jossa näytän Bob Dylanilta, pokeille. Ottanut vastaan ilmaisia drinkkejä baaritiskillä ja tanssittanut kasvottomia ihmisiä, kuunnellut ihmissuhdedraamaa tupakkakopissa tai oksennellut pitkin vessan lattioita punaista.
Minusta ei oo enää kiva juoda... olenko mie oikeesti niin vanha...
Kaljakeissi lähtee sunnuntaina ovesta ja lähes välittömästi Hoipapoika vaihtuu sen tilalle, jauhetaan, ajellaan, käydään kahvilla, tai enhän minä juo kahvia mutta kaakaota kyllä, ja jauhetaan lisää. Se vie minut epähuomiossa kämpilleen asti, naurattaa, takaisin meille, lakanat on pyörineet valmiiksi pesukoneessa ja saan ne vihdoin kuivumaan.
Tänään poljin lähikaupalle sen aukeamisaikaan, oli pakko lähteä, en halunnut olla kotona, kun toinen kuorsaa likaisissa lakanoissani. Teen sille aamupalaa ja keitän aamukahvit, se kiittämätön ei edes syö vaikka valittelee nälkäänsä, totta kai siinä kuka vain vihastuu, katkeroituu, en minä tiedä, minun tulee niin kova ikävä Leijonaa vain, koska se olisi kiittänyt vaivannäöstäni ja antanut aamupusun ja laittanut ne pyykit puolestani kuivumaan ja katsellut kanssani aamupäivän Frasierit, mutta Kaljakeissi onkin itsekeskeinen paskiainen joka sanoo että se tykkää kamalasti mutta miksei se sitten vittu osoita sitä mitenkään ja miksi se kiusaa eikä anna olla.
Minä en j a k s a tällaista. Miksei kaikki vaan voisi olla niinkuin pari päivää sitten.
Ja miksei se kusiaivo tule jo kotiin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti