Tiedän ihmisiä, jotka brassailevat sairaudellaan, erityisesti henkisen puolen asioilla. Toiset kutsuvat tätä lajia wannabe-something-ilmiöksi, esimerkiksi wannarexia, mutta totuushan on että nämä polot jotka "feikkaavat" paskaa oloa eivät voi olla kovinkaan onnellisia ja etsivät identiteettiään "hullujen maasta".
Heitä ei pidä sekoittaa ihmisiin, jotka ovat jo sinut puutteidensa, tai jopa kuten joku saattaa sanoa, rikkauden, kanssa eläviin, jotka kertovat ja puhuvat avoimesti asioistaan kaiken muun arkisen sivussa.
Tiedän ihmisiä, jotka häpeävät sairauttaan.
Ja ennen kaikkea tiedän ihmisiä, jotka vihaavat sitä.
Minä vihaan omaa sairauttani. Minä vihaan sitä että minulle sanotaan että en voi asialle mitään, sille että olen sairas, koska haluaisin voida. En haluaisi sekoilla ja satuttaa lähimmäisiäni pelkästään "olemalla sellainen kun olen".
Jokaisen sairastaminen on persoonallista, mutta omani toistaa tiettyä kaavaa. Ensin tulee avuton reggressoitunut olo. Sen jälkeen alkaa tulla enenevästi "psykoosikohtauksia", jotka ovat unissakävelyyn verrattavissa. Näistä en itse muista mitään, mutta käyn jopa syvällisiä keskusteluja muiden ihmisten ja itseni kanssa. Sen jälkeen tulee aggressiot. Suutun itselleni ja yleensä tässä kohtaa tulee itsensävahingoittamista, enenevästi pahoja viboja ja lopulta ääniharhoja. Harvemmin muistan tästäkään vaiheesta mitään, ehkä pieniä väläyksiä niin kuin unesta.
Kaikki tämä edellämainittu on aaltoilevaa ja kaava saattaa toistua useita kertoja peräkkäin.
Seuraavia askeleita on vain kaksi:
Joko koko tilanteen rauhoittuminen
tai sitten
passiivinen katatonia.
Katatonin vaihe kestää määrittämättömän ajan, pisin täysi liikkumattomuus- ja kommunikoimattomuusjaksoni on laskennallisesti ollut 4 kuukautta 2 päivää, joulukuusta 2007 maaliskuuhun 2008.
Katatoniaa on kahdenlaista: täyttä liikkumattomuutta tai sitten yliliikkuvuutta jossa kulutetaan itsensä loppuun maanisella ylikäynnillä. Omalla kohdallani paikallaanistuminen on täysi mahdottomuus 90 prosenttia päivistä. Yleensä en itse asiaa huomaa koska se on niin automatisoitunutta, mutta jos joku muu asiasta huomauttaa, kiinnitän siihen kyllä huomioni, häpeän asiaa ja kiusaannun.
Minä vihaan sairauttani, koska en voi itse kontrolloida sitä. En voi toisaalta olla kaikesta tekemästäni vastuussa, mikä suututtaa, enkä voi tietää kaikkea mitä olen tehnyt. Jotkut asiat muistan jälkikäteen unen tavoin, joitakin en ollenkaan. Saatan sanoa sellaista mitä en tarkoita ja pahoittaa toisten mielen, tai kuten viimeyönä, sohaista "itsepuolustukseksi" Leijonaa veitsellä käteen ja herätä sitten sen kainalosta päivystyksessä.
Toisaalta kaipaan itsenäisyyttä,
toisaalta pelkään sitä.
Toisaalta haluan lääkkeistä eroon tai edes tasapainoon niiden kanssa,
joinakin päivinä pelkään koko ajatusta.
Ainut asia minkä tiedän varmasti on se, että minuun sattuu toisten satuttaminen, suoraan konkreettisesti ja epäsuorasti, varsinkin kaikista rakkaimpien.
En kuitenkaan ottanut sairaslomaa.
4 kommenttia:
tässäpä oli taas mietittävää itse kullekkin.
Ehkä se on vihdoin minunkin aikani avata suuni. Olen täällä hiljaa sivusta seurannut jo pidemmän aikaa, mutta ajatuksiisi on aina niin vaikea sanoa mitään, sillä olet useimmiten jo sanonut kaiken, mitä minä ikinä pystyisin suustani päästämään.
Nyt haluan kuitenkin yrittää sanoa edes sanan, ehkä kaksi. Mutten tiedä mitä sanoisin. Olet vain, olet vain niin oikeassa. Sen minä kai haluan sanoa, että teidät, monen muunkin vihaavan sairauttaan, vihaavan sitä mitä se tekee ihmisille. Niin itselleen, kuin muillekin. Se, ettei pysty hallitsemaan asiaa jota vihaa, tuntuu käsittämättömältä. Eikä sitä ymmärrä, jossei itse ole hukkunut tuohon suohon.. Niin. Enpä minä mitään järkevää osannut sittenkään sanoa.
Olet ihmeellinen.
Luin vasta tämän postauksen ja aion kyllä kahlata läpi koko blogisi. Syystä, että oma isäni on skitsofrenikko. Pikkutytöstä asti on siis tullut seurattua kyseistä sairautta läheltä ja jo se tuntuu pahalta saatikka että itse sairastaisi sitä. Voimia.
Uskaltaisinkohan. Pari sanaa jättää. Tällä kertaa. Useimmiten olen ihan mykistynyt lukemastani. Kirjoitat niin rehellisesti, tarkkanäköisesti, hykerryttävän itseironisesti, hellyyttävästi, viisaasti, inhimillisesti, koskettavasti. Isyydestä, lapsistasi, sairaudestasi, rakkaudestasi, elämänvaiheistasi. Jopa tällainen keski-ikäinen mamma liikuttuu blogisi äärellä. Ja nauraa, usein raikuvasti. Et voi olla kovin paha ihminen :) Kovasti jaksamista, ja uskoa itseesi - sitähän me kaikki tarvitsemme.
Lähetä kommentti