Kun mie pelkään niin paljon pimeetä

Meillä oli mökkiviikonloppu, minä halusin, minä en ehdi muuten. En enää tänä vuonna, vain yhden kerran aiemmin tänä vuonna, minä haluaisin olla pidempiä aikoja ja enempiä kertoja, muttei ehdi. Juoda teetä keltaisin talonpoikaispöydän ääressä, minkä ääressä ukkosiltoina vaari opetti pelaamaan korttia, opetti sytyttämään takan ja kamiinan ja pihalle nuotion, saunan, nostamaan kaivosta jäätävänkylmää vettä saunaan ja tiskivedeksi, ennen sitä juotiinkin, nyt se mielletään likaiseksi, vaikkei se sitä olekaan, kunhan ne hämähäkinraadot kauhoo pois seasta.

Istutaan kiikussa polttamassa tupakkaa, niin kuin silloin lapsena istuin vaarin kanssa kun se poltti piippua ja kertoi sotajuttuja ja nuoruustarinoitaan, sillä oli villi nuoruus, ei siitä täysissä järjissä ja keuhkojen lukumäärässä selvinnyt, sillä oli niitä vain yksi, toinen piti leikata pois, ja siihen jäljelle jääneeseenkin kasvoi karsinoomaa johon se lopulta kuoli.

Puunaan muovimatosta pinttyneet pölyt pois, isosisko täällä on pidempiä aikoja ja useampia kertoja, mutta sen mökillä oleminen on tietokoneen ruudulta piirrettyjensä tuijottamista, sitä voi tehdä kotonakin, kun ulkona ei ole hommaa.

Punkkeja kalastan kaksi pois, niistä minä en tykkää, poltan ne elävältä, niin niille pitää tehdä, ihmiskunnan vitsauksille, halvaannuttajille, hiljaisille ja hitaille tappajille. Yleensä minulla ei niitä tule, minulla on paskaa verta, mutta nyt ne on epätoivoisia ja yrittää parhaansa mukaan tarttua mihin vain kiinni.

Hyttysiä ei sen sijaan ole, muutama vaivainen vain.

Käärmeitä minä pelkään, ei niitä ole kuin kerran ollut kompostissa, kyy, mutta silti inhottaa sotkea vesimeloonin- ja banaaninkuoret lehtimössöön. Meillä on viereisellä rannalla käärmekalliot, siellä käytiin lapsuudessa katsomassa kauempaa kun kyyt loikoilivat auringonpaisteessa paljaalla kivellä. Ei se niille pitkä matka ole uida kohti uusia maisemia.

Pimeä on kuitenkin pahin. Minä vihaan pimeää niin paljon että sydän tykyttää sen ajattelustakin, vaikkain päivän turvin se tuntuu turhalta ja ylireagoimiselta, mitä minä siinä muka voisin pelätä. Mitä kukaan voisi pelätä. Ei siellä mitään ole, ei sieltä mitään tule. Jankutan sitä kun säkkipimeässä suunnistaa parin metrin etäämmäs aitasta kusemaan, kävelen puuta päin ja saan kuhmun vasemmalle otsaan, oikealla on jo, Leijona heitti 10 litran vesikanisterin päähäni. En halua katsella ympärilleni, vaikka se on pakko, vaikkei näekään mitään, kaupungissa tai sen lähellä ei ikinä tule näin pimeää, on aina jostain kilometrien päästä hohkaavaa tehtaanvaloa tai katulamppua, taivaskin näyttää valoisammalta kuin metsän keskellä sen sylkeässä viimeisiä pisaroitaan niskaan.

Pimeää minä aloin pelkäämään 10-vuotiaana, sairaalassa, kun mies käveli ympäriinsä öisin ja pysähtyi sänkyni viereen hengittämään rohisevalla kurkullaan, siinä se saattoi seisoa tunninkin, jos yökkö ei kolistellut käytävällä. En minä silloin tiennyt mitä se teki, mutta nyt kun sitä ajattelee, saatan tietääkin, vaikken haluakaan.

Minulla on enää 7 vuorokautta ja muutama hassu tunti ensi maanantaista ennen sairaalaa.